Nokikana (Fulica atra) on linnustossamme suhteellisen nuori laji. Ensimmäiset varmat havainnot tehtiin vasta 1800-luvun puolivälin vaiheilla Helsingin vesiltä. Muutamassa vuosikymmenessä nokikana levittäytyi lähes koko nykyiselle levinneisyysalueelleen. Käytännössä tämä alue ei ole sitten 1930-luvun laajentunut, vaikkakin lintujen lukumäärä on kasvanut huomattavasti. Nokikanoille tyypillisiä ovat kuitenkin suuret vuosittaiset kannanvaihtelut.

Metsästyksellisesti laji ei ole kovin merkittävä. Tämä johtuu paljolti siitä, että sen metsästys tuli sallituksi vasta 1980, joten monet vanhemmat metsästäjät suhtautuvat nokikanan syötävyyteen ennakkoluuloisesti. Tämä on kuitenkin turhaa, sillä nokikanan liha on maukasta.

Levinneisyys

Levinneisyydeltään nokiakana on eteläinen laji, sillä levinneisyysalueen pohjoisraja kulkee kokolailla Kemi–Lieksa -linjalla. Sen pohjoisosissa se on yleisempi luoteisosassa kuin itä- ja koillisosissa.

Tuntomerkit

Aikuinen nokikana on varsin helppo tunnistaa. Sen höyhenpeite on kokonaan musta. Valkoisia ovat nokka ja kauaksi näkyvä otsakilpi. Nokikanalla ei ole räpyläjalkoja vaan uimaliuskaiset varpaat. Molemmat sukupuolet ovat samannäköisiä.

Nuorilla linnuilla ei ole otsakilpeä ja ne ovat väriltään harmaanruskeita. Kaula on myös muuta höyhenpeitettä vaaleampi. Nokikanan uinti on nykivää, mikä on hyvänä tuntomerkkinä esimerkiksi hämärissä.

Elinympäristö ja ravinto

Nokikana viihtyy sellaisilla matalahkoilla järvillä, joiden rantavesissä on runsaasti kasvustoa. Järveltä pitää löytyä myös avovettä. Pienillä lammilla nokikana ei viihdy.

Ravintonaan nokikanat käyttävät veden selkärangattomia, vesikasveja ja pikkukaloja. Ravinnonhankintaan liittyy varsinkin syksyllä usein sellainen piirre, että ne sieppaavat syötävän muilta linnuilta, jopa lajitovereiltaan. Tämä tapahtuu siten, että kauempaa sukeltanut yksilö hyökkää sukelluksista ruokaa suuhunsa ottaneen linnun kimppuun, jolloin tämä pudottaa pelästyneenä saaliinsa. Tällä tavoin nokikana voi hankkia ruokaa jopa joutsenilta.

Lisääntyminen ja muutto

Kevätmuutto alkaa maalis-huhtikuun vaihteessa. naaras munii toukokuussa 8–11 munaa. Pesä sijaitsee tavallisesti ruovikon sisässä, mutta se voi olla jokseenkin avoimesti vanhan piisaminpesän päälläkin. Molemmat vanhemmat osallistuvat hautomiseen, joka kestää kolmisen viikkoa. Molemmat myös ruokkivat poikasia. Joskus käy niinkin, että poikue jakaantuu osan lähtiessä koiraan mukana erilleen.

Syysmuutto alkaa elo–syyskuun vaihteessa ja jatkuu marraskuulle saakka. Talvehtiminen tapahtuu Etelä-Ruotsin ja Tanskan rannikolla.

Juha K. Kairikko