Lähes kaksikymmentä vuotta sitten olin Espanjassa upporikkaan metsästäjän vieraana. Hän oli yksi niistä trofeemetsästäjistä, jotka olivat keskittyneet hankkimaan linnojensa ja erillisten metsästystalojensa kokoelmahuoneisiin mahdollisimman paljon erilaisia täytettyjä eläimiä, sarvia, torahampaita, nahkoja jne.

Isäntäni suurimmassa trofeesalissa oli hyvinkin eksoottisten riistaeläinten täytettyjä päitä, kultamitaliluokan sarvia, norsun torahampaat, isojen kissaeläinten taljoja ja hyvällä maulla ryhmiteltyjä monenlaisia muita metsästysmuistoja.

Keskeisimmällä paikalla seisoi metallijalkojen päällä nelikulmainen suuri kuutio, jonka kaikki sivut olivat vahvahkoa lasia. Kuution sisällä oli pallerojäkäläpohjalta ylöspäintyöntyvä kelokanto, jonka päällä istui komea ukkometso pyrstö levällään.

Isäntäni oli suunnattoman ylpeä Ruotsissa ampumastaan metsostaan. Sen arvostus meni kirkkaasti ohi monien kultamitaliluokkaa olevien trofeiden. Ymmärrän tämän täysin, on metso todella upea riistalintu.

Metso (Tetrao urogallus) on hyvin merkillinen lintulaji monessakin mielessä. Isokokoinen koiras – ukkometso – on kuin jäänne niiltä satojen vuosien takaisilta ajoilta, jolloin luonnossa eivät vielä näkynyt ihmisen vaikutukset. Tiheissä metsiköissä suuren koon voisi kuvitella olevan pelkkä haitta ja vähänkään harvemmissa puumaisemissa koon voisi kuvitella merkitsevän sitä, että iso lintu olisi helppo saalis niin lentäville kuin neljällä jalalla liikkuvillekin petoeläimille, mustan metson värikään kun ei ole paras mahdollinen luontoon sulautumisen kannalta oikeastaan mihinkään vuodenaikaan.

Metsojen olemassaoloon liittyy sellainenkin kummallisuus, että suurin osa koiraista ei pääse koko elämässään parittelemaan. Iän karttuessa osallistumisia soidinmenoihin kertyy kyllä runsaasti, mutta naarasmetsot eli koppelot suovat lyhyen huipentumahetken vain muutamille voimakkaimmille.

Kaikesta huolimatta metso on lajina edelleenkin olemassa eikä kuulu edes uhanalaisiin, vaikkakin kantojen taantumat ovat suuressa osassa suvun elinaluetta tosiasia.

Tuntomerkit

Metsokukko on upea ilmestys. Pää, kaula, kyljet ja selkä ovat tumman grafiitinharmaat, siivet tummanruskeat ja rinta metallinkiiltoisen vihertävä. Mahan ja alaperän höyhenten kärkiosat ovat vaaleanharmaat tai valkoiset. Siipipankassa on isohko valkoinen olkatäplä.

Pitkässä pyrstössä on 18 mustaa sulkaa, joissa on vaihteleva määrä valkoista kirjailua. Tukevat jalat ovat varpaisiin saakka höyheniset. Kurkun alapuolella höyhenet ovat pidentyneet ja näkyvät selvänä ”partana” soitimella tai linnun uhkaillessa. Silmien yläpuolella on höyhenetön punainen helttanahka.

Naarasmetso eli koppelo on väritykseltään ruskean, mustan ja valkoisen kirjava. Pyöreäpäinen pyrstö on tumman ja vaaleanruskean kirjava sekä vaaleakärkinen. Koppelon suojaväri on erinomainen.

Ukkometso painaa keskimäärin 4 kiloa. Isoimmat yksilöt ylittävät viiden kilon painorajan. Koppelon paino jää yleensä hieman alle kahden kilon.

Keväällä syntyneet poikametsot painavat metsästyskauden alussa normaalisti n. 2,9 kiloa ja naaraat 1,7 kiloa

Levinneisyys

Metson levinneisyysaluetta on käytännöllisesti katsoen koko Suomi. Ainoastaan Ahvenanmaalla, ja puuttomalla tunturialueella metso ei viihdy. Ahvenanmaalla metso on kuitenkin muutaman kerran nähty ja tunturiseutujenkin vähälukuisissa mäntytaimikoissa metso vierailee satunnaisesti.

Hyvin usein saa lukea kirjoituksia, joissa kerrotaan, että eteläisimmistä Suomesta metso on käytännöllisesti katsoen jo täysin kadonnut, Helsingin lähiseudulta sitä ei löydy lainkaan. Totta onkin, että Helsingissä metsot eivät vakituisesti asusta, mutta jo naapurikunnissa niitä elää jonkin verran.

Maan eteläosissa metsokannat ovat paljon harvalukuisammat Pohjanmaalla, Oulun läänissä ja Lapin läänin eteläosissa. Kohtuullisessa määrin metsoja on myös Itä-Suomessa ja Lapin keskiosissa.

Maakunnista metsoasutuksen suhteen huolestuttavin on Varsinais-Suomi, jossa laji voidaan pitää jo uhanalaisena.

Elinympäristöt

Metso on puhtaasti metsien lintulaji. Viljelysmaisemissa se ei viihdy ja tiheän asutuksen lomaan se ei sopeudu. Monissa metsotutkimuksissa todetaankin, että metso vaatii toimeentullakseen laajoja, vanhoja ja mahdollisimman luonnonmukaisia metsiä.

Ensimmäiset tämänsuuntaiset tutkimustulokset julkaistiin jo muutama vuosikymmen sitten, samaa mieltä olivat olleet paljon minua kokeneemmat metsästäjät jo niihin aikoihin, kun itse aloittelin metsäkanalintujahtejani.

Sittemmin on kuitenkin monta kertaa käynyt niin, että olen törmännyt metsopoikueeseen tai jopa ukkometsoon kulkiessani helposti käveltävältä jahtialueelta toiselle läpi ylitiheän taimikon. Kerran lähdin vieraitteni edellä nuotiolta yli suuren, täysin avoimen hakkuaukion, ilmoitettuani, että voimme kulkea peräkanaa, kenenkään ei kannata edes ladata, koska suuraukossa ei linturiistaa ole, levittäydytään vasta etäällä olevassa metsänlaidassa. Ja eikös vain niin käynyt, että neljä–viisi isoa ukkometsoa pomppasi siivilleen keskeltä aukeamaa vajaan viidentoista metrin päästä meistä.

Melkein samalla tavoin kävi toisten vieraitteni kanssa, kun ylitimme metsien keskellä kasvavaa entistä heinäpeltoa. Pysähdyin ihmettelemään lakoontuneessa heinissä olevia metson ulostekasoja, kun etuviistosta lähti metsopoikue. Olin kertakaikkisen hämmästynyt.

Nämä ja muut vastaavat kokemukseni tuntuisivat viittaavaan siihen, että metso ei välttämättä tarvitsisikaan vanhoja luonnonmukaisia metsiä vaan sopeutuisi elämään hyvinkin erilaisissa maisemissa. Johtopäätökset ovat kuitenkin hätiköityjä. Metsot tarvitsevat soidintaan varten noita edellämainitunlaisia metsäalueita, joiden tulisi olla yhtenäisiä ja mielellään vähintään kolmen neliökilometrin suuruisia.

Soidinpaikat

Soidinalueille on eräitä muitakin vaatimuksia, mutta yhtenäisyys puuston oikea ikä ja mahdollisimman suuri luonnonmukaisuus ovat onnistumisen tärkeimmät edellytykset.

Jos soidinpaikkoja ei ole, lisääntymisestä ei tule mitään, ja alue on aikaa myöten metsoton.

Erilaisissa metsienkäsittelyohjeissa onkin korostettu soidinpaikkojen säästämisen tärkeyttä. Varsinaisen soidinkeskuksen ympärille tulisi jättää 600 metrin säteelle alue, jossa lähes käsittelemätöntä metsää olisi lähes puolet.

Paljon olisi metsokantojen kannalta jo saavutettu, jos kaikilla soidinpaikoilla noudatettaisiin tulevaisuudessa ehdottoman tarkasti annettuja käsittelysuosituksia.

Soidin ja lisääntyminen

Keväiset soidinpaikat sijaitsevat yleensä vanhoissa havupuuvaltaisissa metsissä, rämeiden reunamailla tai jopa rämeellä. Monen luonnonystävän mielestä metson soidin on yksi kevään juhlavimpia tapahtumia.

Metsojen soidinvire alkaa lisääntyä maaliskuussa, mutta vasta huhtikuun puolella soidinmenot ovat kiihkeimmillään. Kukot saapuvat soidinpaikoille tavallisesti jo illalla yöpyen lähipuissa ja aloittavat soitimen yöpymispuustaan jo aamupimeällä.

Hämärän ensihetkinä ne laskeutuvat maahan ja käyvät keskinäiseen kilpalaulantaan. Naaraat saapuvat paikalle hieman myöhemmin. Ukot näppäilevät, kulauttelevat ja hiovat. Ne kulkevat partahöyhenet pörhistettyinä, pyrstö levitettynä, siivet riippuen ja puoliavoin nokka yläviistossa, tehden uhkauseleitä ja ilmahyppyjä. Aloitteen paritteluun tekee naaras painautumalla vasten maata. Parittelukumppaniksi kelpaa vain vahvin kukko.

Toukokuussa koppelo muniin vaatimattomaan sammalsyvennykseen 6–8 munaa.

Pesä voi sijaita mitä erilaisemmilla paikoilla mäntykankailta avohakkuualueille, voipa se olla keskellä rämettäkin. Usein pesä on puuntaimen tai pensaan alla, tuulenkaataman vieressä tai hakkuujätteiden seassa.

Metsojen kesä

Poikaset kuoriutuvat maan eteläosissa kesäkuun puolenvälin vaiheilla, pohjoisessa yleensä vasta juhannusviikolla. Naarasmetso eli koppelo ei ruoki jälkeläisiään, mutta pitää niistä muutoin hyvää huolta kulkemalla niiden mukana ja varoittamalla vaaroista.

Poikaset joutuvatkin syömään itsenäisesti ensimmäisestä elinpäivästään alkaen. Ruokalistalle kuuluvat hyönteiset, ruoho- ja marjakasvien nuoret silmut sekä mustikan- ja puolukankukat.

Yleinen käsitys on, että poikaset eivät kasvisravintoon koske, vaan elävät lähes täysikasvuisiksi pelkästään hyönteisravinnolla. Hyönteisravinto on kyllä tärkeää, mutta kuten edellä todettiin, pelkkiä lihansyöjiä metsolapset eivät sentään ole.

Noin kuukauden ikäisinä ravintolistalle tulevat helpostisaatavien hyönteismaailman eläjien lisäksi metsämansikat, puolikypsät marjat, erilaiset kasvien kodat ja vanamon pähkylät.

Aikaa myöten menuvalikoima laajenee käsittämään mitä moninaisempia kasvilajeja, sieniä ja erilaisia marjoja. Vähitellen poikaset oppivat nappamaan myös lentäviä hyönteisiä, onpa niiden todettu syöneen pieniä sammakoita ja pienimpiä nisäkkäitäkin.

Kesän vaihtuessa kunnolla syksyksi metsot siirtyvät aterioimaan marjamaille. Runsaan marjojensyönnin lisäksi ne syövät erilaisia siemeniä ja metsäpeltojen viljaa, jos sitä on tarjolla.

Metsokoiraat hakeutuvat heti naaraan ryhdyttyä pesimispuuhiin reheviin korpiin, rämeille ja vanhoihin kuusikoihin tai nuoriin taimikoihin keväällä heti naaraiden ryhdyttyä munimistouhuihin. Marjasadon kypsyttyä ne hakeutuvat marjamaille kuten naaraat ja poikasetkin. Aterioiduttuaan linnut vetäytyvät suojaisiin paikkoihin, koiraat usein puronvarsitiheikköihin tai suuriin kuusikoihin.

Kukkopoikien ongelmat

Metsopoikueessa on jokseenkin yhtä paljon koiraspuolisia ja naaraspuolisia yksilöitä. Syksyyn mennessä poikueet ovat useasti kuitenkin jo naarasvoittoisia. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että pienet kukonalut ovat ensimmäisinä elinkuukausinaan nopeasta kasvustaan johtuen huomattavasti kömpelömpiä kuin sisarensa ja joutuvat täten helpommin pienpetojen saaliiksi.

Asiaan vaikuttavat joinakin vuosina myös sääolosuhteet. Koiraspuoliset jälkeläiset tarvitsevat ensimmäisinä elinkuukausinaan valtavasti ravintoa pystyäkseen satakertaistamaan painonsa syksyyn mennessä.

Kylminä ja sateisina kesinä niiden ajasta kuitenkin kuluu huomattavasti emon turvissa lämmittelemiseen. Ja kun monipuolista ravintoakaan ei ole yhtä runsaasti tarjolla kuin lämpiminä kesinä, pienet kukkopojat eivät saa syötävää tarpeeksi. Niinpä jotkut niistä menehtyvät aliravitsemukseen, jotkut jäävät pienikokoisiksi.

Meillä ei siis olekaan kääpiömetsolajia, vaikka kysymyksiä sellaisen olemassaolon mahdollisuudesta tulee aina kylmien kesien jälkeen, kun joku on saanut saaliikseen poikkeuksellisen pienen mustan metson. Kyseessä on vähälle ravinnolle jäänyt saman vuoden kukkopoika.

Naaraspuoliset jälkeläiset pärjäävät vähemmällä ravinnolla, joten niillä ei sadekesinäkään ole samassa määrin toimeentulo-ongelmia.

Pienpedot ja pesintäkausi

Metsojen pesimäalueiden olisi tarjottava riittävästi suojaa niin munille kuin poikasillekin. Pesät sijaitsevat kuitenkin usein hakkuuaukeilla ja reunusmailla, mikä tarjoaa niin varislinnuille kuin nelijalkaisille pienpedoillekin hyvät mahdollisuudet muna- ja poikasaterioihin.

Mittavat pesä- ja poikastuhot ovatkin metsokannoille suuri ongelma. Tutkimusten mukaan jopa kolmannes pesistä tuhoutuu. Tärkeää onkin, että pienpetokannat saataisiin pidettyä kurissa. Siinä mielessä siis erilaiset pienpetopyyntikampanjat ovat tehokasta metsokantojen hoitoa.

Haapa ja lehtikuusi

Aika vähän kirjallisuudesta löytyy tietoja metsojen syksyisestä mieltymyksestä vanhoihin haapoihin ja korkeisiin lehtikuusiin. Vanhojen haapojen lehtiä ne syövät alkusyksystä lehtien putoamiseen saakka. Myös lehtikuusen neulasmaiset lehdet maittavat niin kauan, kun niitä puista löytyy.

Opin aikoinaan nuo haapa- ja lehtikuusiviisaudet aika merkillisellä tavalla. Meitä oli 6–7 miestä jahtiretkellä, kun saapumisiltana yksi joukosta alkoi valitella flunssaista oloaan. Iltalääkkeetkään eivät säälittävännäköisen velloksemme kuntoa kohentaneet, vaan hän ilmoitti aamulla jäävänsä vuoteenomaksi koko päiväksi.

Me muut kuljimme koko päivän saamatta oikein minkäänlaista saalista. Kun illalla saavuimme väsyneinä majalle, sen porstuassa roikkui komea ukkometso ja vuoteeseen jäänyt kumppanimme veteli sikeitä entisellä sohvalla. Herätimme sairaan ja pakotimme hänet kertomaan, miten kaikki oli käynyt.

Uhkaavannäköinen joukko ympärillään mies joutui kertomaan metson haapa- ja lehtikuusiviehtymyksestä. Hän kertoi lähteneensä puoliltapäivin tennistossuissaan kohden majan rappusilta näkyvää keltalehtistä haapavanhusta. Sieltähän lähti ukkometso, jonka ystävämme korjasi talteen ja palasi jatkamaan sairastamistaan.

Seuraavana päivänä muistin potilaan viisaudet. Kun havaitsin metsässä jyhkeän haavan, lähestyin sitä omasta mielestäni suunnattoman taitavasti. Vierelle päästyäni tihrusin ja tihrusin, mutta en havainnut hippiäistäkään. Lähdin jatkamaan matkaa ja olin edennyt vain kolmisenkymmentä metriä, kun alkoi tapahtua. Haavasta pudottautui alaviistoon siivilleen 5–6 metsoa. Vedin salamannopean kaksoislaukaukset, jotka molemmat menivät kirkkaasti yli. Muistaakseni sanoin ääneen painokkaasti, että voi himpskatti vieköön – vai olisiko tullut käytettyä jotakin vielä kauheampaa voimasanaa.

Tuon jälkeen olen sitten onnistunut monta monituista kertaa paljon paremmin noissa haapa- ja lehtikuusimetsostuksissa.

Lehtikuusi–haapa –asioihin liittyy mm. se, sellainenkin tarina, että olin Kauvatsalla hirvijahdissa siirtymässä Jarmo Kopion kanssa passipaikalta toiseen vetoon, kun Jarmo kertoi istuttaneensa kesäasuntonsa pihaan pienen lehtikuusentaimen, olimme näet juuri ajamassa hänen villansa ohi kulkevaa tietä. Keroin metson lehtikuusiviehtymyksestä, mutta Jarmo suhtautui kertomaani lievästi epäillen. epäilyksen itiötkin häipyivät, kun tulimme hänen tonttinsa kohdalle. Metrisessä taimessa istui musta metsokukko, joka lähti lentoon Jarmon jarrutettua hämmästyksestä Rangensa lähes äkkipysähdykseen.

Jauhinkivet

Metsot, kuten muutkin kanalinnut tarvitsevat ruoansulatukseensa ravinnon hienontajiksi kiviä, koska niillä ei ole hampaita. Tämän vuoksi ne oleilevat välillä metsäautoteillä ja kyläteillä.

Kaikki mulperit niille eivät kelpaa, vaan kivien tulisi olla mahdollisimman kovia ja raekooltaan 3–5 millimetriä.

Joillakin seuduilla, muun muassa Pohjois-Savossa, metsästäjät ovat jo pitkään hankkineet säkeissä myytävää kvartsihiekkaa, jota valmistetaan talojen ulkoseinien koristerappausta varten. Neljänkymmenen kilon säkki maksaa vain parikymppiä.

Kivet tekevät hyvin kauppansa niin ruokinta-automaateilla kuin metsäautoteille tai muille metsäkanalintujen oleilupaikoille maahan kaadettuina.

Jotkut seurat ovat kylläkin joutuneet käytännöstä luopumaan perinjuurin merkillisestä syystä. Metsäkanalintujen lisäksi kivipaikkojen erinomaisuuden ravintotalousmielessä ovat näet joskus huomanneet autoilla liikkuvat riistarosvot.

Sellaisille paikoille, joissa kriminaaleista ei ole pelkoa, kvartsikiteitä kannattaa kuitenkin asettaa tarjolle.

Talviravinto

Suomalainen metsä tarjoaa linnuille talvella hyvin karua ravintoa. Metso on erikoistunut lumiaikaan syömään männyn silmuja ja neulasia.

Energiaa männynneulasissa on runsaastikin, mutta ne ovat huonostisulavia ja sisältävät runsaasti haitta-aineita. Niinpä niiden hyödyksikäyttö ja ruumiinlämmön säilyttäminen kovilla pakkasilla vaativatkin energiaa niin runsaasti, että vaikka metso syö päivittäin kupunsa täyteen, se elää talvikauden lähes hengissäpysymisen rajoilla.

Koirasmetsot valitsevat syömäpuikseen sellaiset männyt, joissa on mahdollisimman vähän haitta-aineita. Tällaisia ovat usein hieman vioittuneet puut. Talvella ne on helppo huomata harsuuntumisesta ja hangelle tippuneista havunpätkistä, mutta kesällähakomismännyt joutuvat metsätaloudellisesti epäkurantteina usein kaadetuiksi, usein juuri siksi, että metsänkäsittelijä ei tiedä kuinka tärkeästä puusta on kysymys.

Pohtia tulisikin, voitaisiinko luoda sellainen yhtenäinen käytäntö, että hakomismännyt merkittäisiin talvisin jollakin puuta vahingoittamattomalla mutta selvästihavaittavalla tavalla.

Metsokukot ruokailevat mäntyjen latvusosassa, naaraat keskioksistossa. Naaraat eivät myöskään valitse ruokailupuitaan yhtä tarkasti kuin koiraat.

Metso on juhlaa

Olen saanut vuosikymmenten aikana saaliikseni mitä moninaisempia riistaeläimiä niin Suomessa kuin muissakin maissa. Jos minut pakotettaisiin nimeämään se saalislajini, johon minulla liittyy kaikkein voimakkaimpia tunteita, vastausta ei tarvitsisi miettiä sekuntiakaan – kyllä se olisi vuorenvarmasti metso.

Sen toki myönnän, että riistamaailmasta löytyy monia lintuja ja nisäkkäitä, jotka ateriana menevät maultaan metson sivuitse, mutta metsoon liittyy paljon sellaisia tunteita, joita on mahdoton selittää.

Metson pelkkä näkeminen metsämaisemissa tuo hyvän mielen, vaikka ei olisikaan liikkeellä aseen kanssa. Metsästystilanteessa tätä hyvää mieltä vielä lisää onnistunut riistalaukaus. Sellaisen jälkeen istuksin yleensä pitkät tovit saaliin ääressä, katselen sitä ja kertailen mielessäni saalistapahtumaa. Usein teen paikalle tuletkin. Liekkejä katsellessa tulevat mieleen jotkut aikaisemmat metsonsaamistilanteet.

Viime syksynä metsäkanalinnustuskausi oli kääntymässä lopuilleen. Olin pitänyt kaksipäiväisen kesälomani jo metsästyskauden alussa ja ollut linnustamassa yhtenä lauantaipäivänä, mutta siihen ne jahtiretkeni olivat jääneet.

Olin tullut työpaikalleni anivarhain lauantaiaamuna ja istui Adler –merkkisen tekstinkäsittelylaitteeni ääressä samaa soittoa vielä tiistai-iltana, mitä välillä olin öiseen aikaan nukkunut toimistomme sohvalla. Perheelleni olin ilmoittanut että keskiviikkoillan olen kotona, siihen saakka on pidettävä yhteyttä puhelimitse.

Tiistai-iltana tuntui kuitenkin siltä, että kirjaimet alkavat hyppiä paperilla ja seinä kaatuvat päälle. Vedin henkeä hetken ja soitin ystävälleni Tapsalla, että aion tulla jahtiin. Kun lähden nyt ajamaan, olen perillä pikkutunneilla.

Tapio oli heti valmis: ja kertoi pojallaan Ismolla olevan koulusta vapaata, joten mennään porukalla.

Herätys oli aika ankea, sillä ulkona tuli vettä reilusti ja näytti siltä, että sade jatkuu tauoitta pitkään. Ehdotin Tapiolle ja Ismolle, että he voivat jatkaa rauhassa uniaan ja pysytellä pirtissä päivän. He olivat kuitenkin sitä mieltä, että sateen sattuessa metsästys tapahtuu sateessa.

Mukaan otettiin nuori saksanseisojan pentukin, joten meitä läpimärkiä kulkijoita oli metsässä kolme kaksijalkaista ja yksi nelijalkainen.

Puolentoista tunnin kuluttua koiranpoika tuli sähläämään eteeni. Se alkoi innokkaasti pyöriä pienellä alueella – katsos vaan, ilmeisesti siinä on jotain hajuja. Tovin sähellettyään se lähti varsinaisten isäntiensä suuntaan. Ehdin jatkaa taivaltani vain parikymmentä metriä, kun katajapuskan takaa rymisteli siivilleen mahtavankokoinen ukkometso.

Haulisuihku katkaisi sen lennon.

Hetken kuluttua olimme koko porukka ihastelemassa sitä ja viritimme tervaspuista nuotion. Tai itseasiassa Tapio ja Ismo virittivät. Pitkäaikainen jahtikaverini Tapani Perttu oli nimittäin syyskuun ensimmäisenä jahtilauantaina pummannut samoilla seuduilla kirkkaasti amerikkalaisen pitkänmatkanpommituskoneen kokoista ukkometsoa, joten minun oli nyt pakko ilahduttaa häntä ja kertoa puhelinvastaajaan, että olen juuri saanut saaliikseni hänen ohiampumansa jättiläismetson. Helppoa homma ei ollut, mutta kun hallitsee kissaeläimen liikkumistaidot, osaa lukea luonnon suurta kirjaa ja on vielä erinomaista loistavampi ampuja, onnistuuhan se. Minä olen valmis hyvän ystävyyden nimessä järjestämään hänelle tulevana kesänä parin päivän kurssin näiden taitojen kehittämiseksi. Valitettavasti joudun perimään korkean kurssimaksun, mutta onneksi näyttelijöillä on tunnetusti huikeat palkat, joten kurssin hinta ei köyhää kirpaise.

Kun olimme juoneet nuotion ääressä termoskahvit, lähdimme suunnistamaan autoille. Kannoin komean saaliini sylissäni repustani löytyneen kertakäyttösadetakin sisällä autopaikalle, asetin sen sitten makaamaan takapenkille, kiitin isäntiä ja ajoin toimistolle jatkamaan töitä.

Olo oli aivan toisenlainen kuin edellisillan suussa. Mieli oli hyvä ja väsymisoireet tipotiessään.

Ukko punnittiin perille päästyä ja vaaka osoitti 4,5 kiloa. Joskus aikaisemmin olin ampunut pari sata grammaa painavampaa, mutta juhlavaa kokoa oli tälläkin riittämiin.

Monet kertovat saaneensa saaliikseen yli viisikiloisia metsoja. Saattaa olla, että jokunen sellainenkin on vuosisatojen saatossa Suomessa ammuttu, mutta olen varma, että tällaiset jättiläisyksilöt ovat suurensuuria harvinaisuuksia. Kovasti mieluusti sellaisen kuitenkin soisin näkeväni.

Aaltoliike ja muut tekijät

Metsokannat ovat aina olleet tietynlaisessa aaltoliikkeessä, mikä on tyypillistä myös muille metsäkanalintukannoille. Aaltojen väli on 6–7 vuotta, joten kannat ovat huipussaan suunnilleen joka kuudes vuosi. Sitten määrät alkavat laskea ja aallonpohja saavutetaan 3–4 vuoden kuluttua, jolloin alkaa uusi nousukausi.

Mitä ilmeisintä kuitenkin on, että aallonhuiput ovat madaltuneet ja pohjat syventyneet muutaman viimeiksikuluneen vuosikymmenen aikana.

Ainakin sadan vuoden ajan metsästäjäpiireissä on pohdittu syytä tähän tilanteeseen. Jo viime vuosisadan alussa tuotiin julki ensimmäisen kerran, että pääsyyllinen olisi metsätaloutemme.

Tosiasia kuitenkin on, että puuta metsästämme on hakattava, metsätalous on ollut ja on edelleenkin kansantaloutemme vakain selkäranka. Nykyaikaisissa metsänkäsittelyohjeissa metsäkanalintujen hyvinvointiin on kiinnitetty painokasta huomiota. Niissä edellytetään soidinpaikkojen suojelemista tai varovaista käsittelyä, ohjeiden mukaan metsojen hakomismännyt on säästettävä, ohjeiden mukaan laajoja avohakkuita ei tule tehdä jne.

Uusinta uutta on Pohjois-Karjalassa keksitty menetelmä merkitä kanakoirien etsintätaitoja hyväksikäyttäen lintujen pesät ennen keväisiä metsänhoitotoimia. Kun menetelmä otetaan laajamittaisesti käyttöön koko maassa, onnistuneiden pesimätulosten määrä tulee kasvamaan merkittävästi, etenkin jos samanaikaisesti estetään pienpetokantojen määrän kasvaminen kohtuuttoman suuriksi.

Yksi merkittävä syy, joka osittain liittyy metsätalouteemme, metsokantojen vähenemiseen selviää vertailtaessa minkä tahansa aluekokonaisuuden neljäkymmentä vuotta sitten painettua karttaa samasta alueesta painettuun tuoreimpaan karttaan. Vertailussa selviää, kuinka maisemat ovat muuttuneet. Asutus on laajentunut, metsiä on raivattu pelloiksi ja kesämökkejä on rakennettu pientenkin lampien rannoille. Suurimmat muutokset ovat kuitenkin tapahtuneet korpimaisemien saavutettavuudessa. Nykyinen metsätieverkosto on uskomattoman tiheä. Autoilla pääsee sellaisillekin hyville metsomaille, joille aikoinaan joutui taivaltamaan jalkapatikassa puoli päivää tai kauemmin. Tämä on merkinnyt niin pesimäaikaisen häirinnän kuin metsästyspaineenkin lisääntymistä.

Joissakin yhteyksissä on esitetty, että meilläkin suljettaisiin osa metsäautoteistä joko puomein tai kaivamalla poikittainen oja sen jälkeen, kun teitä ei käytetä puunajossa. Näin menetellään mm. Uuden mantereen pohjoisella vyöhykkeellä.

Pelkkä ajatuskin herättää meillä kuitenkin niin paljon vastustusta, että en jaksa uskoa tällaisten hankkeiden toteutumiseen.

Metsosaaliit

Metsosaaliiden suuruus vaihtelee huomattavasti eri vuosina, mikä johtuu paljolti kantojen vaihtelusta. Viime vuosisadan parhaina vuosina saatiin joidenkin arvioiden mukaan saaliiksi jopa 170 000 metsoyksilöä, viimeiksikuluneen parinkymmenen vuoden huippumetsovuosi oli 1980, jolloin riistantutkimuslaitoksen saalistilaston mukaan ammuttiin 120 000 metsoa.

Metsosaaliiden vähenemistä osoittaa kuitenkin se, että kun 1930-luun keskimääräinen vuosisaalis oli 70 000 metsoa, määrä oli pudonnut 1990-luvulla 40 000 yksilöön.

Yksi usein kuulluista väittämistä on, että metsästyksellä ei olisi mitään merkitystä kokonaismääriin. Asia on melkeinpä ikuisuuskysymys, josta voitaisiin taittaa peistä kovastikin. Ei muutaman kymmenen tuhannen linnun ampuminen ainakaan määriä lisää, mutta muihin poistumista aiheuttaviin tekijöihin verrattuna metsästyksen merkitys ei ole kovin suuri. Se on kokonaispoistumasta vain 5%:n luokkaa.

Metsästäjäkunta tuntee kokonaisuutta tarkastellen kokolailla hyvin vastuunsa metsokantojen hoidosta. Seurat asettavat saaliskiintiöitä ja rajoittavat omatoimisesti metsästysaikoja. Metsästävät maanomistajat ottavat metsiä käsitellessään huomioon metson elinympäristövaatimukset. Pienpetokantojen pyyntiä ollaan voimakkaasti lisäämässä.

Minulla on vakaa usko, että moninaisista ongelmista huolimatta metsojen tulevaisuus Suomessa ei ole niin synkkä kuin pahimmissa uhkakuvissa esitetään. Asiaa edesauttaa se, että me metsästäjät olemme ylpeitä metsiemme hienosta kuningaslinnusta ja haluamme sen säilyvän metsästettävänä riistavarana.

Tarhaamaanko?

Parikymmentä vuotta sitten lehdistössä kirjoitettiin laajasti metsotarhausmahdollisuuksista. Hurmahenkisimmissä puheissa ja kirjoituksissa maalailtiin tulevaisuudenkuvia, kuinka maaseudulla asuvat ihmiset voisivat ryhtyä tarhaamaan metsoja päästettäväksi luontoon. Tällöin voitaisiin myydä metsosafareita ruhtinaallisesti maksaville ulkomaalaisille metsästysturisteille ja maaseutu kukoistaisi, kansantalous kohenisi ja kaikki olisivat tyytyväisiä.

Metsotarhauksen autuudesta järjestettiin seminaareja. Erilaisissa oppilaitoksissa ympäri Suomea järjestettiin myös metsäkanalintutarhauskursseja. Lyhimmät kestivät viikonlopun pisimmät olivat vuoden mittaisia ammattikursseja, joille komennettiin työstettäviä ja uuteen ammattiin koulutettavia.

Metsontarhaukset oli aloitettu muutaman vuotta aikaisemmin Norjassa, mutta siellä ei missään vaiheessa sentään ylletty sellaiseen hurmokseen kuin meillä.

Meillä Metsästäjäliitossa tarhausasioihin suhtauduttiin hyvin varauksellisesti. Liiton toiminnanjohtajana lähetin eri lehdille niin liiton kuin omiakin kannanottoja aina sen jälkeen, kun niissä oli julkaistu jonkun kolumnistin tai ns. asiantuntijan laaja kirjoitus metsontarhauksen siunauksellisuudesta. Osa lehdistä jätti nämä kannanotot julkaisematta, välillä jopa niiden pääkirjoitukissa yllyttiin ylistämään tarhauksen kaukonäköisyyttä. Asiaan kuului yleensä vielä se, että samassa yhteydessä haukuttiin Metsästäjäliittoa vanhentuneiden asenteiden itsekeskeiseksi linnakkeeksi, jossa väheksytään metsästyksen kaupallisen kehittämisen välttämättömyyttä.

Metsästäjäliiton näkemykset pohjautuivat kuitenkin niin inhimilliselle kuin biologisillekin taustoille. Liitossa nähtiin, että metsotarhauksesta ei voi kehittyä merkittävää elinkeinoa, joten ihmisten harhaanjohtamista on antaa heidän ymmärtää, että vähät varat kannattaa sijoittaa tällaiseen businekseen saati houkutella väkeä kouluttautumaan ammattiin, jolla ei ole merkittävää tulevaisuutta.

Toinen syy vastustukseen oli se, että istutustoiminnalla olisi saatettu sotkea luonnonvaraisten kantojen perimä ja saada täten aikaan katastrofi.

Aika on näyttänyt, että liitto oli oikeassa. Norjassa viimeisetkin metsotarhurit ovat luopuneet puuhasta, Suomessa on kymmeniä kalliilla rahalla ammattiin koulutettuja – mutta ei yhtään tarhaa.

Yksi hauskakin juttu jäi mieleeni noilta ajoilta. Suomessa oli yksi ainoa henkilö, jolla oli vähäisessä määrin kokemusta muutaman metsoyksilön kasvattamisessa tarhaolosuhteissa. Häntä on käynyt haastattelemassa kaksi kirjoittavaa vaikuttajaa, joista toinen oli metsontarhauksen pääapostoli ja toinen asiaan neutraalisti suhtautuva. Samalla viikolla ilmestyi sitten kaksi lehteä, joista toisessa kerrottiin tarhausta kokeilleen olevan sitä mieltä, että maaseudun viisasten kivi on löytynyt – tulevaisuus on metsojen tarhakasvatuksessa. Toisessa lehdessä kerrottiin samaisen henkilön lausuneen kokemuksen painokkuudella, että tarhaushurma on täyttä huuhaata.

Soitin tuntemalleni lausunnonantajalle ja tiedustelin, miten asia hänen mielestään oikein on. Saamani vastauksen perusteella totesin, että maamme poliittinen elämä oli menettänyt paljon, kun mies ei ole siinä merkittävästi mukana. Hän totesi tiedusteluuni nimittäin ei kommentoivansa enää koko asiaa, ”riidelkööt herrat keskenään”.

Metsäkanalintutarhaushurma on nykyisin jo rauhoittunut, mutta olen varma, että se pulpahtaa jossakin vaiheessa taas pinnalle.

Tarhakasvatus ei kuitenkaan tule koskaan olemaan ratkaisu metsokantojen hyvinvoinnin lisäämiseen. Ainoita pysyviä ratkaisuja ovat elinympäristöjen säästämiset tai oikeanlaiset käsittelyt, vahinkoeläinkantojen estäminen paisumasta liian suuriksi ja nykyiseen tapaan säädelty metsästys.

Juha K. Kairikko