Ruotsissa ja Norjassa metsäkanalintuihin kuuluviksi luetaan vain metso, teeri ja pyy. Riekko ja kiiruna katsotaan niissä omaksi ryhmäkokonaisuudeksi. Suomessa on vakiintunut kuitenkin tavaksi lukea myös riekko ja kiiruna metsäkanalintujen ryhmään. Perustelukin on ollut aikoinaan täysin selvä, riekkoja joita kutsuttiin myös metsäkanoiksi, tavattiin käytännöllisesti katsoen koko manner-Suomessa, ja kun riekko oli siis metsäkanalintu, lähisukulaisuuden vuoksi myös tuntureiden kanalintu kiiruna katsottiin metsäkanalinnuksi.

Riekko (Lagopus lagopus) on mielenkiintoinen lintulaji monessakin mielessä, ei vähiten metsästyskohteena. Joillekin Lapissa asuville metsästäjille riekon- ja kiirunanpyynnillä on edelleenkin taloudellista merkitystä, sillä näiden lintujen kauppa on sallittua. Riekkoa ja kiirunaa saadaan pyytää Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnissa myös ansoilla.

Riekko on metsäseuduilla helppo tunnistaa, kun se häirittynä lähtee lentoon, sillä vuodenaikojen mukaan vaihtuvissa höyhenpuvuissa on aina enemmän tai vähemmän valkoista, lisäksi koiras päästää pelästyessään usein voimakkaan naurunräkätysmäisen äänen, jota kokemattomampi metsissäliikkuja saattaa pelästyä pahanpäiväisesti.

Tuntomerkit

Talvella riekkokoiraan ja -naaraan höyhenpuku on puhtaan valkoinen lukuunottamatta mustia pyrstösulkia. Maalis–huhtikuussa koiraan höyhenpeite muuttuu kevätpuvuksi. Tällöin sulkasadon seurauksena pää, kaula ja ylävartalo ovat tumman punaruskeat ja muut osat pääasiassa valkoiset. Silmäkulmat ovat turvonneet ja oranssinpunaiset.

Kesäkuussa kevätpuku vaihtuu kesäpuvuksi. Naaraalla kevätpukua ei ole, vaan talvipuku vaihtuu toukokuussa suoraan kesäpuvuksi.

Kesäpukuiset riekot ovat vaaleanruskean, keltaisen ja tummanruskean kirjavia. Mahahöyhenet ja siipisulat ovat kuitenkin valkoiset ja pääosa pyrstösulista mustia.

Elo–syyskuussa riekot saavat syyspuvun. Se on muutoin samanlainen kuin kesäpuku, mutta paria astetta tummempi.

Lokakuun alussa asu alkaa pikkuhiljaa vaihtua jälleen talvipuvuksi.

Riekon jäljet ovat lumikelillä myös helposti tunnistettavissa, sillä ne johtavat nauhamaisesti pensaalta pensaalle, eivätkä ole syvät pehmeässäkään lumessa, sillä tuuheahöyheniset varpaat estävät painumisen varsin tehokkaasti.

Riekkokoiras painaa 600–700 g ja naaras tavallisesti hieman alle 600 g.

Levinneisyys

Monet aivan vähemmän luonnossa liikkuvat eteläsuomalaiset pitävät riekkoa puhtaasti Lapin lintuna, mutta levinnäisyysalue kattaa lähes koko maan. Itseasiassa yhtenäinen levinnäisyysalue kulkee etelässä suunnilleen linjalla Pori–Jyväskylä–Joensuu. Aikoinaan riekko oli yleinen etelämpänäkin, josta johtuen hajanaisia reliktinomaisia kantoja on edelleenkin jopa aivan etelärannikolla. Eteläiset esiintymät ovat hyvin tiukasti sidoksissa laajempiin suoalueisiin. Yhtenäisen levinnäisyysalueen ulkopuolella laajin riekkovyöhyke on linjalla Uusikaupunki–Forssa–Tammela, jossa sijaitsevat eteläisimmän Suomen laajimmat suoalueet.

Eteläisimmät riekkoyksilöt elävät nykyisin Tammisaaren lähettyvillä. Muuallakin Uudellamaalla ja myös Kymenlaaksossa on pikkuhiljaa taantuvia kannanjäänteitä.

Riekkojen vähentymiseen ja monin paikoin jopa häviämiseen eteläisimmistä lääneistä on esitetty useitakin syitä. Vähentyminen alkoi jokseenkin rajusti 1930-luvulla, jolloin syyksi arveltiin moniaita lumettomia syksyjä, minkä vuoksi talviasuiset riekot joutuivat helposti niitä ravinnokseen käyttävien eläinten saaliiksi. Varmasti vähentymiseen ovat vaikuttaneet merkittävästi myös laajat soidenkuivatukset.

Mertemme saarissa riekkoja ei tavata. Ahvenanmaalle niitä istutettiin 1927–1931, mutta vakinaista kantaa ei onnistuttu luomaan.

Elinympäristö ja ravinto

Etelä-Suomessa riekot elävät talvisin hakkuuaukkojen vesaikoissa, korpien laidoilla, suonlaitamilla ja vesien laitapenkoissa. Lapissa talvialueita ovat tunturikoivikot, vesistöjen varsilla kasvavat pensaikot ja soiden laidat. Kaikkialla riekot hakeutuvat talvisin mielellään myös metsätyömaille.

Kesällä riekot asustavat puronvarsikoivikoissa ja pajukoissa, rämemaiden reunoilla ja rämeillä. Tunturialueilla riekot viihtyvät kesäisin koivurajan yläosissa ja jopa tuntureiden pensaattomilla lakialueilla.

Lapissa riekkojen talviravinto koostuu vaivaiskoivujen, tunturikoivujen sekä pajujen silmuista ja oksanpätkistä. Muualla ravintokoostumus on muutoin sama, mutta tunturikoivun sijalle tulee hieskoivu.

Kesällä ja syksyllä riekot syövät marjoja sekä varpujen versoja ja lehtiä.

Ruskan ollessa värikkäimmillään riekot kaihtavat lehtipuustoa ja hakeutuvat mäntyrämeille, harvahkoihin havumetsiin tai mäntytaimikoihin.

Muiden kanalintujen tapaan riekonpoikaset syövät aluksi etupäässä hyönteisravintoa. Varsin nopeasti, vajaa kaksiviikkoisina, ravinnon pääosa muodostuu kuitenkin jo kasvisravinnosta, kuten metsän ja soiden marjoista sekä silmuista ja heinäkasvien lehdistä.

Soidin ja lisääntyminen

Pyyn tapaan riekkokin on yksiavioinen. Koiraat asettuvat talviparvien hajaannuttua reviireilleen maalis-huhtikuussa. Aluksi koiraiden soidin on pelkästään reviirisoidinta. Hieman myöhemmin naaraat kiertelevät reviiriltä reviirille kunnes valitsevat itselleen parin. Parinmuodostuksen tapahduttua koiraiden soidin muuttuu ns. kuhertelusoitimeksi.

Toukokuun puolivälin maissa (Lapissa touko–kesäkuun vaihteessa) naaras munii
8–12 munaa. Poikaset kuoriutuvat juhannuksen tietämissä. Muista kanalintulajeista poiketen riekkokoiras kulkee pesueen mukana, joskin pääasiallisen huolehtimisvastuun poikasista kantaa naaras.

Hoitotoimenpiteet

Riekkokantojen tulevaisuuden kannalta tärkeää on suotuisten elinympäristöjen säilyminen. Viime vuosina tapahtunut suo-ojitusten jyrkkä väheneminen on ollut tässä mielessä erittäin hyvä asia.

Joillakin seuduin eteläisimmässä Suomessa taantuvia kannanjäänteitä yritettiin muutaman metsästysseuran toimesta takavuosina elvyttää siirtämällä riekkoyksilöitä yhtenäisimmältä levinnäisyysalueelta. Näiden istutusten vaikutuksista ei ole tehty tieteellisiä selvityksiä, mutta ainakin Hämeenlinnan seudulla siirtoistutuksia suorittaneet uskovat uuden veren hidastaneen pienen paikalliskannan taantumisvauhtia.

Muuta

Ruotsiksi riekko on ripa, saksaksi Schneewilt (koiras Schneehahn, naaras Schneehuhn), englanniksi willow grouse ja viroksi rabakana.

Riekkoa on meillä yleisesti kutsuttu myös metsäkanaksi, paikkakunnasta riippuen myös mehtikanaksi, mettikanaksi tahi mettäkanaksi.

Riekko nukkuu talvisaikaan yönsä hangen sisässä kiepissä, mikäli lumipeitteen vahvuus antaa tähän suinkin mahdollisuuden.

Juha K. Kairikko