Isokoskelo (Mergus merganser) on useimpien metsästäjien tuntema lintulaji, jota kuitenkin sisämaassa metsästetään varsin vähän, koska sen lihaa pidetään liian kalalta maistuvana. Saaristossa makuvivahdetta ei vieroksuta, vaan isokoskelokoiraat ovat keväisin tavoiteltua riistaa ja syksyllä syötäväksi ammutaan molempia sukupuolia.

Isokoskelo on kolopesijä, joka on suhteellisen helppo saada asukkaaksi kirkkaiden vesien rauhallisille rannoille laitettuihin uuttuihin tai pesälaatikoihin.

Levinneisyys

Isokoskeloa tavataan meillä lähes koko maassa. Yleinen se on saaristossa, rannikoilla ja Ahvenanmaalla, mutta viihtyy myös sisävesillä. Se ei karta Tunturi-Lapin vesistöjäkään.

Tuntomerkit

Vanha koiras on juhlapuvussa alkutalvesta kesäkuuhun. Nokka on kirkkaanpunainen ja sen kynsi sekä harja ovat mustat. Jalat ovat helakanpunaiset. Kaulan yläosa ja pää ovat vihertävänhohtoisen mustat. Niskassa on töyhtömäiset pidentyneet höyhenet. Ruumis on paljolti valkoinen, etuselkä ja hartiajuova ovat mustat. Alapuoli on usein lohenpunerva. Selkä, yläperä ja pyrstö ovat harmaat. Ylilentävä koiras näyttää valkoiselta, tummia ovat vain pää ja siivenkärjet.

Kesällä koiras saa peruspuvun, jossa se muistuttaa hyvin paljon naarasta, josta sen erottaa kuitenkin suuri valkoinen siipilaikku. Peruspuku muuttuu hitaasti syksyn edetessä juhlapuvuksi.

Vanha naaras on juhlapuvussa talvesta kesään. Nokka on punainen, mutta himmeämmän punainen kuin koiraan. Pää ja kaulan yläosa ovat syvän punaruskeat ja väriraja harmaanvalkeaan kaulaan on jyrkkä. Selvärajainen on myös valkoinen kurkkulaikku. Niskatöyhtö on pitkä ja melko tuuhea. Linnun yläpuoli on yleisväriltään sinertävänharmaa, siinä on kuitenkin tummaa juovitusta. Alapuoli on vaalea ja usein lohenpunerva tai kermavärinen. Harmailla kyljillä on vaaleampaa juovitusta. Kyynärsiiven valkoinen laikku on pienempi kuin koiraalla.

Loppukesällä naaraat saavat peruspuvun, jossa pää on vaaleampi ja töyhtö pienempi kuin juhlapuvussa. Nuoret linnut ovat paljolti naaraan näköisiä.

Elinympäristö, elintavat ja ravinto

Isokoskelo viihtyy karurantaisilla järvillä, rannikoilla ja saaristossa. Ehdoton vaatimus on vesien kirkkaus, sillä ravinnon etsintä tapahtuu näköaistia hyväksikäyttäen.

Ravintonaan isokoskelo käyttää pelkästään kalaa ja äyriäisiä. Varsinkin poikasten ollessa pieniä, koko perhe saalistaa paljon yhdessä rantavesien pikkukaloja.

Lisääntyminen ja muutto

Ensimmäiset isokoskelot saapuvat muuttoretkeltään Suomeen jo helmikuun lopulla.

Soidin alkaa maaliskuussa. Naaras munii 7–13 munaa. Pesä sijaitsee isossa uutussa, vanhassa palokärjen pesässä, isossa puunonkalossa, pesälaatikossa, kiven alla olevassa ontelossa, ullakolla tai rakennusten alla.

Muninta- ja haudonta-aikana komea-asuinen koiras ui pesän lähettyvillä. Se on helppo erottaa ja tunnistaa jo kaukaa.

Muuta

Ruotsiksi isokoskelo on storskrake, saksaksi Grönsesäger, englanniksi goosander ja viroksi väikekoskel.

Isokoskelon munia hankittiin ennenvanhaan poistamalla aina osa uuttuun tai pesäonkaloon ilmaantuneista munista, jolloin naaras muni tilalle uusia. Puuhan jokavuotisen jatkuvuuden turvaamiseksi munittajat antoivat linnun hautoa kuitenkin viimein täyden poikueen.

Isokoskelo, kuten muutkin pääasiassa kalaa syövät vesilinnut, kerää puhtaana kalansyöjänä helposti elimistöönsä raskasmetalleja ja muita ympäristömyrkkyjä. Tilanne ei kuitenkaan nykyisin ole päästöjen vähentymisen vuoksi yhtä mittava kuin takavuosina.

Juha K. Kairikko