Villisika (Sus scrofa) tavattiin ensimmäisen kerran elävänä luonnossamme syyskuussa 1972, jolloin yksinäinen uros jäi auton alle Mäntsälässä. Sen jälkeen villisiat ovat tehneet tuloaan Suomen eläimistöön pysyviksi asukkaiksi, mutta tässä ne eivät kovin hyvin ole onnistuneet. Syynä monissa osissa maata ovat ankarat talvet, jolloin lajilla on suuria vaikeuksia ravinnonsaannissa. Ongelmana ei ole kylmyys vaan vahva routa, joka estää syötävän tonkimisen maanpinnan alta. Osaltaan leviämistä on hillinnyt metsästys.

Maamme oma villisikakanta on hyvin pieni, vain parinsadan yksilön luokkaa. Villisikoja saapuu kuitenkin itärajan takaa maahamme vuosittain. Osa tulijoista on yksinäisiä kulkijoita, osa liikkuu muutaman yksilön laumassa. Tavallista on, että villisika ilmestyy jollekin paikkakunnalle aivan yllättäen. Sen jälkiäkään ei aina osata tunnistaa, vaan niitä pidetään helposti peuran tekeminä. Niinpä usein villisian olemista seudulla aletaan epäillä vasta kun jonkun sorkkaeläimen havaitaan myllertäneen peruna- tai juurikaspeltoa perusteellisesti, tavallisesti vielä yö yön jälkeen. Myös viljapeltoihin saattaa ilmestyä kulku-uria, villisian aikaansaannoksia voivat olla myös kaivellut ojanpenkat. Monesti kuitenkin ensimmäinen varma havainto villisian liikkumisesta seutukunnalla tehdään hirvijahdin yhteydessä, kun eläin täysin yllättäen ryntää passiketjun läpi.

Villisika on erittäin haluttu riistasaalis. Meillä sitä metsästetään etupäässä väijymällä, tapaahan se käydä hyvän ruokailupellon löydettyään siellä ilta illan perään. Usein se liikkuu laumoissa tai pesueina, jotka saattavat aikaansaada huomattaviakin tuhoja esim. peruna-, juures- tai viljapelloilla. Joskus villisika aterioi pitkiäkin aikoja kaatopaikoilla.

Villisika on hämärän eläin, joka päiväsaikaan ei juurikaan liiku kuin häirittynä. Hirvieläinjahdeissa se saattaa koiran pölläyttämänä tai ajoketjun karkottamana tulla vauhdilla passiketjun läpi. Yleensä se säilyttää tällöin henkensä, koska Suomessa hirvieläinjahdeissa keskitytään vain hirvieläinten metsästämiseen.

Villisikasaalis hyödynnetään varsin tarkkaan. Lihan lisäksi siitä otetaan yleensä talteen nahka ja hammastrofeet.

Villisika on rauhoitettu maaliskuun alusta toukokuun loppuun, lisäksi naaras, jota vuotta nuorempi jälkeläinen seuraa on aina rauhoitettu. Vuoden ikäinen naaras saa 1–3 porsasta, aikuinen emakko 5–6 jälkeläistä.

Villisian säkäkorkeus on noin 1 metri. Täyskasvuisen naaraan teuraspaino on 60–100 kiloa, suurikokoisen karjun jopa yli 200 kiloa.

Villisika risteytyy helposti kotisian kanssa. Aikoinaan Savonrannalla Örkiksi ristitty villisika sai suurta julkisuutta, kun sen annettiin paritella tavallisen kotiemakon kanssa. Muutama vuosi sitten Urjalassa ryhdyttiin tuottamaan villisian ja kotisian jälkeläisiä lihantuotantomielessä. Risteytymän kauppanimeksi rekisteröitiin metsäpossu.

Juha K. Kairikko