Juttu ilmestynyt Jahti 2/ 1999

Minkinpyynti tositehokasta riistanhoitotyötä
MINKKI - KALAVESIEN JA RIISTAMAIDEN PIENI SUURPETO

Minkki on viime aikoina ollut poikkeuksellisen paljon puheenaiheena, syynä ovat olleet useille turkistarhoille suoritetut tuhoiskut, joissa tarhaminkkejä on päästetty suuret määrät luontoon. Näiden terroritekojen vaikutukset faunaamme saattavat olla paljon suuremmat kuin yleisesti tiedetäänkään. Minkki on näet vielä moninverroin pahempi tuhoeläin kuin useimmat uskovatkaan.

Porissa helmikuussa järjestetyillä riistapäivillä luennoinut tunnettu kalastaja Pentti Linkola selvitti tutkineensa 50 vuoden ajan systemaattisesti eräiden vesistöalueiden vesi- ja rantalinnustoa. Hän totesi kantojen vähentyneen 1980-luvun alun jälkeen romahdusmaisesti. Suurimpana syynä hän totesi olevan villiminkkikantojen kasvun.

Minkkejä tuotiin 1920-luvulla tarhattavaksi Norjaan, Ruotsiin ja Suomeen. Kiinnostus tätä pohjoisamerikkalaista näätäeläintä kohtaan oli suuri, olihan sen nahka turkiksena kaunista, kestävää ja kevyttä – sekä kallista.

Minkintarhauksen lisääntyessä näitä kieltämättä kauniita eläimiä pääsi pakenemaan luontoon. Niinpä kaikissa edellämainituissa pohjoismaissa luonnossa eläviä minkkejä tavattiin jo 1930-luvun alkuvuosina. Vielä tuolloin ei kuitenkaan osattu aavistaa, millainen riesa minkeistä aikaa myöten koittaisi monille alkuperäislajeillemme.

Harmin sijasta metsästysviranomaiset niin meillä kuin itänaapurissammekin olivat pikemminkin innoissaan, olihan riistamaille kotiutumassa laji, jonka pyynnillä tulisi olemaan huomattavaa taloudellista merkitystä.

Minkin leviämistä luontoon pyrittiin jopa nopeuttamaan siirtoistutuksin. Itänaapurit istuttivat minkkejä Venäjän Karjalaan 1930-luvulta alkaen. Määrästä ei ole tarkkaa tietoa, minimiksi ilmoitetaan 300 yksilöä. Reilusti yli kymmenkertainen määrä vapautettiin Muurmanskin alueelle.

Suomalaisissa riistahistorioissa ei pahemmin löydy edes mainintaa siitä, että siirtoistutuksia tehtiin myös Suomessa. Maa- ja metsätalousministeriön kalastus- ja metsästysosaston ylijohtajana pitkään toiminut Tauno V. Mäki kertoi kuitenkin usein, kuinka hän siirtyi 1930-luvulla Kemi-yhtiön palveluksesta ministeriön leipiin Lappiin porotalouden tarkastajaksi. Valtion palveluksessa ensimmäisiin virkatehtäviin kuului minkin istuttaminen Lappiin. Tauno muisti kuitenkin aina mainita, että hänen istutustensa vaikutukset jäivät olemattomiksi, sillä jo seuraavilla Rovaniemen markkinoilla oli myytävänä sama määrä minkinnahkoja kuin hän oli eläimiä luontoon päästänyt. Aina välillä häntä kyllä kaihersi ajatus, että jospa sittenkin määrä ei olisikaan ollut sama, vaan jotkut olisivat jääneet jatkamaan sukua uusilla asuinseuduillaan.

Mahdotonta ei olisi, että minkki-istutuksia olisi tarkoituksellisesti suoritettu muuallekin, olivathan erämiehet ja riistaviranomaiset kymmenien vuosien ajan innokkaita tuomaan meille uusia lajeja ja laajentamaan kotimaisten lajien elinalueita.

Levinneisyys

Minkin leviäminen Suomessa oli aluksi kuitenkin kokolailla hidasta. Koko maata kattavan riistahavainnoitsijaverkoston lähettämien tietojen mukaan vielä 1960-luvun alussa minkkejä tavattiin runsaahkosti vain Pohjanlahden rannikkoseuduilla ja Lounais-Suomessa. Hajaesiintymiä kirjattiin lähinnä Hämeestä ja Uudeltamaalta.

Kymmenen vuoden kuluttua minkkikartta kattoi jo lähes koko maan, merkillepantavaa oli itärajan minkkikantojen räjähdysmäinen kasvu. Se oli seurausta noista aiemmin mainituista itäisen naapurimaamme suorittamista istutuksista. Seuraavan vuosikymmenen, eli 1980-luvun, alussa maastamme ei löytynyt ainoaakaan minkitöntä kuntaa; sama on tilanne tänäkin päivänä.

Ulkonäkö

Minkki muistuttaa ulkonäöltään kahta alkuperäislajistoomme kuuluvaa näätäeläintä – hilleriä ja vesikkoa. Näiden lajien tunnistaminen luonnossa onkin joskus tavattoman vaikeaa. Helppoa minkin ja vesikon erottaminen ei ollut saaliiksi saadustakaan yksilöstä. Pitkään varmana tuntomerkkinä pidettiin sitä, että mikäli loukkuun joutuneella tai muutoin saaliiksi saadulla oli valkoinen ylähuuli, kyseessä oli vuorenvarmasti vesikko. Nyttemmin tiedetään, että minkinkin ylähuuli voi olla joskus valkoinen, joten tämä vanha määritysohje ei pidä paikkansa.

Sen uskaltaa kuitenkin sanoa 99,9 prosenttisella varmuudella, että Suomessa nykyisin saaliiksi saatu näätäeläin ei ole vesikko, laji on joltisenkin varmasti hävinnyt luonnostamme täysin.

Täysikäinen minkki painaa 360–1750 grammaa. Ruumiin pituus on 30–45 cm. Hännällä mittaa on 15–20 cm.

Väriskaala on erittäin laaja. Luonnossa tavattavat minkit ovat enimmäkseen mustia, mutta väri voi olla myös tummanruskea, kullankeltainen, vaaleanruskea tai jopa täysin valkoinen.

Elintavat

Minkkinaaras saavuttaa sukukypsyyden 10-11 kuukauden ikäisenä. Kiimat ajoittuvat kevättalviin. Munasolu kiinnittyy kohtuun 15–50 päivän viiveellä. Myös kantoajan pituus vaihtelee, ollen tavallisesti 45–52 vuorokautta (vaihteluväli 39–76 vuorokautta).

Poikaset syntyvät loppukeväällä. Poikasten määräkin voi vaihdella huomattavasti. Tavallisimmin se on 4–7. Joskus poikasia saattaa syntyä vain yksi tai kaksi, tarhaoloissa minkkinaaras on synnyttänyt jopa 17 jälkeläistä kerrallaan. Pentueen suuruuteen vaikuttaa emon kunnon lisäksi saatavilla olevan ravinnon määrä.

Minkkinaaras imettää jälkeläisiään puolisentoista kuukautta. Jo varsin pienestä alkaen pennut opettelevat emonsa johdolla pyytämään itsekin ravintoa, imetyskauden päätyttyä ne ovat jo melkoisia saalistajia.

Elinympäristöt

Minkin sopeutumiskyky on erittäin suuri. Se viihtyy mitä erilaisemmissa ympäristöissä. Mieluiten se oleskelee kuitenkin vesistöjen rannoilla, onhan siellä yleensä tarjolla monenlaatuista syötävää kautta vuoden.

Ihmisasumusten läheisyyttäkään minkki ei kaihda, se saattaa maaseutuympäristössä elää vuosikaudet aivan pihapiirin tuntumassa talonväen edes tietämättä näätäeläinten heimoon kuuluvan naapurinsa olemassaolosta.

Olen tavannut minkkejä metsäalueilla, jotka sijaitsevat hyvinkin kaukana lähimmistä vesistöistä. Tämäkään ei ole poikkeuksellista, sillä minkit tekevät aika ajoin varsinaiselta asuinalueeltaan hyvinkin kauas ulottuvia retkiä.

Eikä minkin tapaaminen meren uloimmilta luodoiltakaan ole harvinaista. Saaristossa minkit aiheuttavatkin merilintupoikueille merkittäviä menetyksiä, joskus jonkun saaren lukuisista pesinnöistä yksikään ei johda minkkien vuoksi onnistumiseen.

Täystuho

Minkin ruokavalio on hyvin monipuolinen. Se syö lintuja, nisäkkäitä, kaloja, rapuja, sammakoita, simpukoita, liskoja ja hyönteisiä.

Saaliinpyytäjänä minkki yltää uskomattomiin saavutuksiin. Siitä onkin todettu, että se ei ui yhtä hyvin kuin saukko, mutta kuitenkin riittävän hyvin ollakseen tehokas kalanpyytäjä. Se ei kiipeä yhtä hyvin kuin näätä, mutta kuitenkin riittävän hyvin kyetäkseen ryöstämään puissa olevista lintujen pesistä munat ja poikaset. Se ei liiku yhtä ketterästi kuin kärppä, mutta kuitenkin niin hyvin, että se pystyy saalistamaan helposti pikkujyrsijöitä.

Rapuvedet minkki voi tyhjentää saksiniekoista aikaa myöten täysin. Rantavesillä minkkien aiheuttamat tuhot vesilintujen poikasille voivat olla joskus todella mittavat. Ihan omakohtainen tyypillinen esimerkki minulla on parin vuoden takaa sorsajahdin avajaispäivältä. Olin metsästämässä lyhyen joenpätkän yhdistämällä kahdella pienehköllä matalavetisellä ruohikkojärvellä, jossa vielä joitakin vuosia aikaisemmin oli ollut vesien siipiriistaa runsaasti. Nyt ei löytynyt ainokaistakaan poikuetta ja vanhojen lintujenkin määrä oli vaatimaton. Variksia sensijaan oli todella runsaasti. Arvelin, että sorsahävikki on täysin harmaatakkien syytä, mutta iltapassissa seistessäni totesin vesistössä asustelevan variksiakin monin verroin tehokkaampia sorsalinnunsurmia. Vanhan silta-arkun raunioilla vilahti minkki ja samanaikaisesti toinen ui haulikonkantaman etäisyydellä olevan ruohikkoaukon melkein poikki. Melkein siksi, että kokonaan ylitse se ei ehtinyt uida saadessaan hauleja päähänsä.

Järven rannalla asuva isäntäni ei minkkisaaliista ollut yllättynyt, hän kertoi nähneensä pari minkkipoikuetta kesällä keskellä päivääkin. Kun tiedustelin, oliko keväällä näkynyt pesiviä sorsia, isäntä totesi niitä olleen runsaasti. Poikasia tuli kuitenkin odottamattoman vähän ja jostakin syystä nekin hävisivät varsin pian. Tuo jokin syy olivat tietenkin minkit ja varikset.

Jahti-isäntäni muisteli myös sitä, kuinka suuret määrät minkkejä muutama vuosi sitten kuollut jahtimiesveteraani aikoinaan vuosittain näiltä järviltä pyysi. Kun hän meni manan majoille, kannat saivat kasvaa kaikessa rauhassa – jälki näkyi ennen kaikkea vesilintukannoissa. Kalakantoihin kohdistunut hävikki ei ole yhtä helposti todettavissa.

Kalat talvella pääravintona

Talvikausiksi minkit hakeutuvat mieluusti sulien vesien lähituntumaan. Talvisin minkit syövät myyrien lisäksi runsaasti kaloja. Kun myyrille sattuu katovuosi, useimmat minkit elävät talvikauden yksinomaan kalaruuan varassa.

Kylminä vuodenaikoina minkin on helpompi pyytää kaloja kuin lämpimän veden aikaan, ovathan kalat viileissä vesissä hidasliikkeisempiä kuin lämpimissä.

Minkkien aiheuttamista nisäkäs-, lintu- ja kalahävikästä kerrotaan julkisuudessa kuitenkin melko vähän. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että minkki raahaa saaliinsa yleensä piilossa syötäväksi. Käypäisiä paikkoja ovat kivilouhikot, kantojen alla olevat onkalot ja muut vastaavat suojaisat paikat. Tällaiset paikat ovat myös minkin oleskelu- ja pesäpaikkoja.

Ateriointipiiloonsa minkki kykenee raahaamaan isonkin saaliin. Monastikertomani tapauksen todistajana olin parikymmentä vuotta sitten. Juuri ennen sorsien iltalennon alkua ystäväni ampui rantapellolta isokokoisen rusakon. Hän jätti sen reilun tunnin kestävän sorsanpassituksen ajaksi rantamaalla olevan avonaisen katiskan päälle ottaakseen saaliin kotimatkalla mukaansa. Vaan rusakkopa oli hävinnyt. Etsimme sitä pitkään; viimein se löytyi melkein sattumalta tervaleppäjuurakon alta olevasta isohkosta onkalosta. Ystäväni otti sieltä saaliinsa ja laittoi sen takaisin katiskan päälle, jääden lähettyville odottamaan. Hetken kuluttua ateriaansa saapui noutamaan yönmusta minkki. Nyt tämä pikkupeto on täytettynä ystäväni kotona.

Vaikka rusakko painoi viisi kertaa minkkiä enemmän, tämä kykeni raahaamaan sen kalanpyydyksen päältä pois ja vetämään sitä hankalassa maastossa vielä kymmenisen metriä. Ei siis ihme, että minkkien varastoista löytyy joskus isojakin saaliseläimiä.

Kuinka ison saaliin minkki sitten kykenee surmaamaan? Aiheesta ei ole tehty tarkempaa selvitystä, mutta ainakin uivan heinäsorsan minkki tappaa kevyesti. Se ui sorsan alle, sitten näkyy vain hetken kestävä linnun epätoivoinen räpistely-yritys ja sitten kaikki on ohi. Monissa ruotsalaisissa opaskirjoissa kerrotaan minkin pyydystävän kokolailla helposti taimenpuroilta 3–4 kilon lohikaloja. Mainiosti minkille kelpaavat myös muut kalalajit, koollakaan ei ole kovin suurta merkitystä.

Varastot

Minkki kokoaa mieluusti ruokavarastoja rantarakennusten alle, rantaonkaloihin, risukasojen alle, jääonkaloihin ja jopa kinoksiin. Tällaisista varastoista on löydetty joskus uskomaton määrä saalista. Ruotsalaistutkija löysi kerran minkin ruokavaraston, jossa oli toistakymmentä haukea, toistasataa sukeltajakuoriaista, kymmenkunta sorsaa, salakaadetun hirven lihaa ja joltineenkin määrä muuta syötävää. Toisen minkin ateriavarastosta löydettiin puolestaan kerran 74 sorsavainaata.

Selvää on, että minkki ei läheskään aina jaksa syödä kaikkia pyytämiään kaloja tai riistaa. Se tappaakin siis moninverroin enemmän muita eläimiä kuin sen toimeentulon kannalta olisi välttämätöntä. Tämän ovat karvaasti saaneet kokea monet kanalanomistajat, riistatarhaajat ja kalankasvattajat. Itsekin olen muutaman kerran joutunut aamulla todistamaan, millaista jälkeä riistalintutarhassa yöllä vieraillut minkki on saanut aikaan.

Minkkitarhoilta päästettyjen selviytyminen
Loppukesän ja alkusyksyn aikana on useissa tiedotusvälineissä kerrottu, että eläinsuojelun nimissä toimivien terroristien turkistarhoilta irtipäästämät minkit eivät selviydy luonnossa, vaan kuolevat hitaasti nälkään, koska eivät opi itse pyytämään syötäväänsä.

En tiedä, mihin tällaiset väittämät perustuvat. Minulla on asiasta toisenlainen näkemys. Kun ravintoa on saatavilla, nälkä ja synnynnäinen pyydystysvietti pitävät huolen siitä, että kaikki luontoonpäästetyt eivät nälkään pääse kuolemaan. Selvää on, että suurin osa tarhoilta vapautetuista kuolee vapaudessa melko nopeasti, mutta aivan varmasti eivät kaikki. Tämä on yksinkertaisesti todistettavissa mm. sillä, että jos kaikki tarhakarkulaiset ja tarhoista vapaiksi päästetyt tuhoutuisivat lyhyessä ajassa, meillä ei minkkiongelmaa olisi, ovathan kaikki villiminkkimme alun perin lähtöisin tarhoista luontoon lähteneistä yksilöistä.

Olen siis vakuuttunut, että tarhastapäästetyt lisäävät merkittävästi minkkien aiheuttamia tuhoja.

En ylipäätään ymmärrä eläinsuojelun nimissä tarhaiskuja tekeviä. Vielä käsittämättömämpää heidän toimintansa on minkkiasiassa, eihän mitään mieltä ole päästää luontoon meille vieraan eläinlajin yksilöitä, jotka tappavat valtavat määrät alkuperäiseen eläimistöömme kuuluvia eläimiä.

Miten vähentää?

Minkki on metsästyslain mukaan riistaeläin, joten sen pyydystäminen edellyttää metsästysoikeuden lisäksi metsästyskortin omaamista. Kotirannastaan tai tammukkapuroltaan minkkiä ei metsästyskortiton maanomistajakaan ei siis saa minkkiä pyytää, vaikka niitä olisi kuinka suureksi riesaksi tahansa.

Minkki on kautta vuoden rauhoittamaton, joskin naarasta, jota alle vuoden ikäinen jälkeläinen seuraa, ei saa pyytää 1.5.–31.7. välisenä aikana.

Varmimpia minkinpyyntiaikoja ovat keväät ja alkusyksyt. Kevätpyynti kannattaa aloittaa heti ensimmäisten pälvipaikkojen ilmestyttyä rannoille. Inhimillisistä syistä loukku- ja rautapyynti tulee lopettaa vapulta, koska saaliiksi voi joutua emo, jolloin poikaset nääntyvät nälkään. Tähän kenenkään pyyntihenkilön ei pidä myötävaikuttaa, vaikka kysymyksessä olisikin paha tuhoeläin.

Pyynnin voi aloittaa uudelleen elokuun ensimmäisenä päivänä. Monet lopettavat pyynnin lumikelien tultua, mutta loukkujen ja rautojen oikealla sijoittamisella voidaan turvata pyynnin onnistuminen hankikelilläkin.

Pyyntitavoista yleisin on elävänä pyytävä loukku. Niitä saa ostaa valmiinakin, monet kuitenkin tekevät minkkiloukkunsa itse joko vahvasta metalliverkosta tai laudoista. Suosituin malli on nykyisin sellainen, joka on vain toisesta päästä auki, vähintään yhtä tehokkaita ovat myös ns. läpikulkuloukut, joissa molemmissa päissä olevat sulkuluukut rapsahtavat kiinni eläimen astuessa loukun keskellä olevalle laukaisualustalle.

Hyviä loukkupyyntipaikkoja ovat vesistöjen rannat, siltojen alustat ja muut minkkien luonnolliset kulkutiet. Loukkujen pyyntitehoa voi parantaa erilaisilla luonnonmateriaaleista rakennetuilla johdeaidoilla. Sellaiset voi mainiosti tehdä käyttäen materiaalina esim. puunpätkiä, rantavedestä nostettua tukkia, venettä tai kiviä. Johdeaitojen hyöty perustuu siihen, että minkki kiertää mielellään maastossa olevat esteet, johdeaitaa kiertäessään se menee helposti sen päässä olevaan loukkuun.

Pyyntiin viritetyt loukut kannattaa peittää vaikkapa havuilla tai kaisloilla siten, että minkki näkee loukusta läpi. Peittäminen luo kuvan onkaloputkesta, jollaiset minkki mieluusti tutkii.

Loukuissa voi käyttää houkuttimena tuoretta kalaa tai lihaa. Aina ravintohoukutintakaan ei tarvita. Paljon hyötyä on myös hajustamisesta. Monet minkinpyytäjät vievätkin loukkunsa pyyntipaikoille virittämättöminä jo paljon ennen varsinaisen pyynnin aloittamista. Kun loukkuun asetetaan silloin tällöin tuoretta syötävää, minkit tottuvat käymään pyydyksessä ja menevät pyyntikauden alkaessa viritettyyn loukkuun aristelematta. Kokeneet pyytäjät saattavat suorittaa hajustamisen viemällä loukun minkkitarhalle häkkiin joksikin aikaa. Rajumpi tapa on ottaa saaliiksi saadulta tai tarhassa nahoitetulta minkiltä hajurauhaset ja pusertaa ne murskaksi pyyntipaikalla loukun päälle. Tähän kuitenkin yksi arvokas neuvo - puuha kannattaa tehdä kumihansikkaat kädessä. Minkin hajurauhaserite on todella hirvittävän hajuista, eikä sulotuoksua tahdo saada pois vaatteista tai käsistä millään keinoin.

Minkkejä pyydetään myös hetitappavilla raudoilla. Ne on sijoitettava siten, ettei niihin voi mennä muita eläimiä. Tämän vuoksi raudat sijoitetaan yleensä puusta tehtyihin suojusputkiin, jotka sijoitetaan täysin vastaavasti kuin elävänä pyytävät loukut.

Lain mukaan loukut on käytävä katsomassa vähintään kerran vuorokaudessa, hetitappavien rautojen laukeamisen tarkastamisesta ei aikavaatimuksia ole. Minkkejä pyydetään myös koirien avulla ja haaskapaikoilta ampumalla. Haaskapaikkana yleisin on kalanperkuupaikka, jossa minkit ovat oppineet vierailemaan säännöllisesti. Osa minkeistä joutuu haulisuihkun uhriksi sorsastuksen tai muun metsästyksen yhteydessä.

Saaliin lopettaminen

Elävänä pyydetyn minkin lopettaminen on yllättävän vaikeaa. Aikoinaan suositeltiin tapaa, jossa koko loukku siellä olevine minkkeineen nostettiin tiiviiseen säkkiin, jonne johdettiin auton pakokaasut. Nyttemmin tämä tapa katsotaan tuomittavaksi; se ei johda nopeaan kuolemaan. Parikymmentä vuotta sitten julkaistuissa opaskirjoituksissa neuvottiin pudottamaan loukku runsaan metrin korkeudelta veteen, jolloin loukun sisällä olevan minkin kerrottiin hukkuvan hetkessä. Olen kerran elämässäni toiminut tämän ohjeen mukaan, minkin hukkuminen kesti 8 minuuttia. Tapa on siis täysin käyttökelvoton ja tuomittavaa.

Sellaisenkin neuvon olen parista kirjasta löytänyt, että minkki on päästettävä loukusta vahvaan kangassäkkiin, jolloin se voidaan lopettaa lyömällä sitä puunuijalla tai kepakolla säkin läpi päähän. Paperille pantuna tällainen ohje vaikuttaa erinomaiselta, käytännössä se ei sitten pelaakaan.

Paras lopetustapa on ampua loukkuun mennyttä minkkiä lähietäisyydeltä päähän. Aseeksi käy vaikkapa pienoiskivääri tai -pistooli.

Pyynnillä ei ansioille

Vaikka minkinnahoista valmistetut turkistuotteet ovat kalliita, riistamailta ja kalavesiltä runsaastikin minkkejä pyytävät eivät pääse leveän elämän makuun minkinpyynnillä. Luonnossa elävien minkkien nahat eivät ole yhtä tasalaatuisia ja väreiltään yhteneväisiä kuin tarhattujen. Turkisostajien tarjoamat hinnat ovatkin todella alhaisia, läheskään kaikki eivät osta luonnonminkin nahkoja lainkaan. Nahat voi tietysti muokkauttaa omaan käyttöön, mutta harva pyytäjä näin menettelee. Minkinpyynti onkin nykyisin lähes yksinomaan riistanhoitotyötä ja kalakantojen hoitoa. Ja tehokasta onkin.

Juha K. Kairikko