Ilves (Lynx lynx) on maamme ainoa luonnonvarainen kissapeto. Oman pohjoisen ilveksemme lisäksi maailmasta löytyy neljä muuta ilveslajia. Ilves on eurooppalaiseksi kissaeläimeksi varsin kookas. Hartiakorkeutta on jopa 80 senttiä ja pituutta yli metri. Häntä on kuitenkin lyhyehkö; sillä on mittaa vain noin 20 senttiä.

Ilveksen olemukseen kuuluvat tunnusomaisina tupsupäiset pystykorvat ja leukaparta. Urokset ovat naaraita suurempia, ja suuren urosilveksen paino on parhaimmillaan yli 30 kiloa. Keskipaino on kuitenkin huomattavasti pienempi, jääden tavallisesti alle 20 kilon. Ilveksen väritys vaihtelee usein suuresti ja vanhan kansanperinteen mukaan näille eri värimuodoille on annettu omia nimityksiäkin. On puhuttu kettu-ilveksistä, kissa-ilveksistä ja susi-ilveksistä. Jopa saman pentueen eri yksilöt voivat värinsä puolesta tulla luokitelluiksi eri ilvestyyppeihin. Erilaisista värimuunnoksista huolimatta kyseessä on aina yksi ja sama kotoinen ilvesrotu.

Elintavat

Ilveksen ravinto koostuu kaikenlaisista pienistä metsän eläimistä, kuten metsäkanalinnuista, oravista, ketuista, valkohäntäpeuroista ja kauriista siellä, missä näitä esiintyy. Kaakkoisessa ja pohjoisessa Suomessa ilvesten ravinto koostuu pääosaltaan metsäjäniksistä ja rusakoista. Ilveksen hampaat ovat soveliaimmat tuoreen lihan syöntiin ja jäätyneen haaskan syönti onkin sille vaikeaa.

Ilveksen kiima-aika alkaa maaliskuulla ja kymmenviikkoisen kantoajan jälkeen naaras synnyttää tavallisimmin 2–3 pentua, harvemmin neljä kappaletta. Pennut syntyvät vaikeapääsyiseen ryteikköön tai luonnon muovaamaan luolaan. Pennut kehittyvät kotikissan poikasiin verrattuna hitaasti. Vielä lähes vuoden ikäisillä nuorilla ilveksillä on vaikeuksia saada jäniksiä kiinni. Jopa lähes kaksivuotiaina ovat monen ilvesnuorukaisen pyyntitaidot melko kehnot ja ilveksen pentukuolleisuus onkin varsin suurta. Nälkiintyneitä ilveksiä onkin löydetty mm. heinäladoista.

Ilveksen metsästys

Perinteisin ilveksen pyyntitapa on ajometsästys hiihtämällä. Pyyntitapa on vaatinut hyvää hiihtokuntoa ja hellittämätöntä luonteenlaatua, sillä ilveksen tavoittaminen vaati usein kymmenien kilometrien yhtämittaisen takaa-ajon. Tuoreille ilveksen jäljille lähti tavallisimmin yksi hiihtäjä ja häntä seurasi apulainen, joka piti yllä verkkaisempaa vauhtia. Avustajan tehtävä oli kerätä ladun varrelta ajajan päältään heittämät ylimääräiset vaatteet ja saattoipa hän olla seurueen ainoa aseellinenkin. Takaa-ajaja pyrki näet sinnikkäällä hiihdollaan väsyttämään ilveksen siten, että se nousisi puuhun. Jos näin onnellisesti kävi, piti hiihtäjän jäädä usein vähissä vaatteissa ja kovassa pakkasessa vahtimaan saalista ja odottamaan avustajaa, joka aikanaan saapui lämpimien vaatteiden ja aseen kanssa. Sitten olikin edessä saaliin ampuminen, joka ei enää tuottanut suurempia vaikeuksia. Pisimmät takaa-ajot saattoivat kestää jopa useita päiviä, jolloin pyyntimiehet levähtivät vain lyhyen yösydämen verran honkatulen ääressä, jatkaakseen pimeän keskeyttämää takaa-ajoa heti aamun hämärissä.

Nykyään ilvekset kaadetaan pääasiassa lippusiima- ja ajoketjumetsästyksen avulla. Ilves on tätänykyä maamme runsaslukuisin suurpeto ja sitä myös metsästetään vuosittain. Esimerkiksi vuonna 2005 kaadettiin maassamme 84 ilvestä.

Jouni Hiltunen