Metsästyslakimme riistaeläinluettelossa mainitaan yhtenä lajina villikani (Oryctolagus cuniculus). Se lisättiin sinne vuonna 1993 varmuuden vuoksi, vaikka lajia ei meillä oltu tavattukaan. Hyvinkin mahdollista kuitenkin olisi ollut, että joku olisi salakuljettanut pari varsinaista villikaniinia Suomeen ja ne olisivat alkaneet täällä lisääntyä jollakin sellaisella alueella, jossa olosuhteet olivat mahdollistaneet lajin toimeentulon kautta vuoden.

Kaniinit tiedetään nopeiksi lisääntyjiksi. Sitä ne todella ovat. Jos ajatellaan sellaista teoreettista mahdollisuutta, että jollekin alueelle tuotaisiin yksi uroskani ja yksi naaraskani, eikä yksikään niiden jälkeläisistä, jälkeläisen jälkeläisistä jne. kuolisi minkään sairauden, tapaturman tai petoeläimen uhrina, alueella olisi kolmen vuoden kuluttua 96 000 kaniyksilöä.

Suomessakin on nykyisin villinä elävien kaniinien kanta. Vuonna 1997 Helsingissä tavattiin omistajaa vailla olevia kaniineja Arabianrannassa Kierrätyskeskuksen liepeillä. Kysymys ei kuitenkaan ollut varsinaisista villikaniineista, jotka joku olisi salakuljettanut Suomeen. Kaniinit olivat mahdollisesti lisääntyneet jossakin kodissa suuressa määrin, eikä omistaja ollut malttanut lopettaa niitä. Niinpä hän oli päästänyt ne vapauteen. Tämä kuitenkin on olettamusta.

Joka tapauksessa nuo Helsingin kanit ovat menestyneet niin hyvin, että tämän kesän alussa määrän arvioitiin olevan jo satoja yksilöitä. Niistä ei vielä ole ollut suurempaa riesaa, mutta mikäli ne leviävät puutarhoihin ja viljelyksille, ongelmia syntyy. Useimmathan ovat varmasti lukeneet, millaisia pulmia kaniinit ovat aiheuttaneet Australiassa. Saarimantereen luonnonvaraiseen eläimistöön kanit eivät kuulu, vaan ovat tuontitavaraa. Mitään keinoja valtavaksi kasvaneen kaniinikannan hävittämiseksi ei ole. Sikäläiset tiedemiehet ovat kovasti yrittäneet kehittää kaniinintappajavirusta. Sellainen on itseasiassa jo olemassakin. Yhteenkään kaniinin sitä ei kuitenkaan uskalleta istuttaa, sillä vaarana on, että se alkaa joko sellaisenaan tai mutaationa hävittää myös alkuperäislajeja.

Helsingin ensimmäiset villit kaniinit olivat valkoisia tai valkoisenkirjavia. Sukupolvi sukupolvelta väritys on yhä harmaampaa eli eläimet alkavat muistuttaa pikkuhiljaa varsinaisia villikaniineja. Vastaavanlainen kehitys tapahtui Australiassa aikoinaan villisioille. Kapteeni Cookin laivasta karakasi muutama villisika, vähitellen niiden jälkeläiset suoraan alenevassa polvessa alkoivat muistuttaa yhä enemmän villisikaa, kunnes koko kanta oli varsinaisia villisikoja.

Joidenkin asiantuntijoiden mukaan luonnossa elävät kaniinit voivat Suomessa menestyä vain aivan etelärannikolla, jossa talvet ovat leutoja ja kaivamiseen soveltuvaa maaperää on riittävästi. Toisenlaistakin käytännön kokemusta on. Erääseen hämäläiseen kartanon puutarhaan otettiin muutama vuosi sitten pienten lasten iloksi kaksi poikakania. Parin kuukauden kuluttua kaneja alkoi vilistä lähiympäristössä enemmänkin. Tilanhoitaja huokaili monesti leikillään, että mitä olisikaan tapahtunut, jos hän olisi tullut hankkineeksi poika- ja tyttökanin. (Näinhän erehdyksessä oli tapahtunutkin). Viimein kanta paisui niin suureksi, että kaikki päätettiin metsästää pois. Se ei ollutkaan ihan yksinkertainen tehtävä, mutta siinä lienee onnistuttu yhden talven aikana, kun jahteihin osallistui suuri määrä koiria ja metsästäjiä.

Joka tapauksessa kotikaniinejakaan ei missään tapauksessa pitäisi jättää luontoon. Kotieläimen jättäminen luontoon heitteille on ensinnäkin eläinsuojelulain vastaista. Toisekseen villiintyneistä kaneista voi tulla joillekin alueille paha riesa.

Juha K. Kairikko

Lue ajankohtaistilanne Helsingin kaupungin villikanisivuilta.