Jos jonkun lehden katugallupissa suurelta määrältä ihmisiä kysyttäisiin, mikä on hirven lisäksi toinen kaikkien viidentoista riistanhoitopiirimme alueella tavattava hirvieläin, vääriä vastauksia tulisi varmasti kosolti. Hyvin todennäköistä on, että eniten ääniä saisi valkohäntäpeura, ja hopeasijalle yltäisi metsäpeura. Oikea vastaus on kuitenkin metsäkauris.

Metsäkauriiden (Capreolus capreolus) lukumäärä on lisääntynyt maassamme lyhyessä ajassa paljon odotettuakin nopeammin. Mikään ei viittaa siihen, että runsastuminen tulisi lähitulevaisuudessa hidastumaan.

Eräässä iltapäivälehdessä oli aukeaman juttu hirvieläinkolareista. Suurikokoisen otsikkokuvan tekstissä kerrottiin kahden poliisin tarkastelevan kolarissa menehtynyttä valkohäntäpeuranvasaa. Kuva oli ammattimiehen työtä ja herätti lukijoissa varmasti huomiota, olihan siinä etualalla eläinvainaa, sen takana kaksi poliisia ja taustalla häämötti eläimeen törmännyt auto. Valtaosa lukijoista ei taatustikaan huomannut kuvassa mitään virhettä ja kolari kirjattiin mitä ilmeisemmin tilastoihin valkohäntäpeurakolarina. Kysymyksessä oli kuitenkin täysikasvuinen metsäkaurisnaaras.

Tällaisia vääriä lajimäärityksiä sattuu nykyisin hyvin usein. Tämä johtuu paljolti siitä, että metsäkauris on luonnossamme vielä sen verran nuori riistaeläin, että se ei tule ensimmäiseksi mieleen, kun jollekin seudulle ilmestyy yllättäen siroja sorkkaeläimiä. Havaitsijalle tulee ensimmäiseksi mieleen valkohäntäpeura, niistähän on kirjoitettu kymmenien vuosien ajan hyvin paljon. Kauriista sensijaan ei kerrota koulukirjoissakaan vielä mitään ja sanomalehdissäkin siitä on ollut suhteellisen vähän uutisia.

Erinomainen asia olisi, jos metsästysseurat tiedottaisivat niin omille jäsenilleen kuin maanomistajillekin metsäkaurisasioista heti kun ensimmäiset yksilöt havaitaan seuran riistamailla. Seurat voisivat jakaa informaatiota myös paikallislehtien välityksellä.

Kauriin historia Suomessa

Arkeologisten kaivausten perusteella on pystytty selvittämään, että metsäkauris kuuluu kivi-, rauta- ja pronssikaudella eläimistöömme. Esi-isämme eivät kielitieteilijöiden käsityksen mukaan tosin kutsuneet tätä siroa hirvieläintä metsäkauriiksi, vaan eläin oli tarvas. Tältä ajalta perua ovat Etelä- ja Lounais-Suomesta vieläkin löytyvät tarvas -alkuiset paikannimet. Vielä 1500- ja 1600-luvuilla kauris kuului eläimistöömme, mutta katosi sittemmin täysin. Syynä olivat runsaslumiset ja ankarat pakkastalvet.

Vähiin olivat kauriskannat hupenemassa myös lähimmissä naapurimaissamme, joskin prosessi kesti niissä merkittävästi kauemmin kuin meillä. 1830-luvulla Ruotsissa oli jäljellä vain muutamia kaurisyksilöitä maan eteläosissa. Runsas ei ollut kanta Suomenlahden eteläpuolellakaan. Hoito- ja suojelutoimenpiteiden ansiosta kannat alkoivat naapurimaissa kuitenkin kasvaa.

Virosta kauriita kulki myös varsinaiselle Venäjälle ja edelleen aina Suomeen saakka. Varsinkin 1930-luvulla kaurishavaintoja tehtiin tuolloisten rajojemme sisäpuolelta Viipurin läänissä. Sodat ja valtakunnan rajojen pakkosiirrot kuitenkin päättivät tuolloin orastaneen leviämisen.

Ensimmäiset tuonnit

Ensimmäisen kerran kauriita tuotiin Suomeen 1863, jolloin Venäjän keisari Aleksanteri II saapui Träskändan kartanoon rouva Aurora Karamzinin metsästysvieraaksi. Korkean vieraan ammuttavaksi tuotiin riistaa – myös metsäkauriita – Saksasta, Venäjältä ja Liivinmaalta. Jotta junanvaunuilla kuljetettu riista ei olisi paennut metsästysalueelta, sen ympärille määrättiin seisomaan vierekkäin sotilaita eläväksi muuriksi. Tuotujen kauriiden määrää ei tiedetä, aikakirjoihin tuli kuitenkin kirjatuksi, että keisarillinen seurue sai saaliikseen 13 kaurista.

Lohjan Paloniemen kartanon maille tuotiin 1902 tarhattavaksi yhdeksän kaurista, jotka kuitenkin karkasivat lähialueille. Karanneet yksilöt ja niiden jälkeläiset ammuttiin todennäköisesti muutaman vuoden kuluessa. (Kauris rauhoitettiin vasta 1948.)

Idästä tulleet

Tämän vuosisadan ensimmäinen varma kaurishavainto maamme nykyisten rajojen sisäpuolelta tehtiin Ruokolahdella 1912. Jatkossa kaurishavaintoja tehtiin seuraavan kahden vuosikymmenen aikana kaurishavaintoja useastikin Karjalan Kannaksella. Jotkut harhailijat ulottivat retkensä kauemmaksikin Manner-Suomeen. Kyseessä olivat kuitenkin yksittäiset yksilöt, jotka joutuivat petoeläinten tai koirien surmaamiksi. Näin kävi myös muutaman yksilön laumalle, joka asettui Simpeleelle 1970-luvun alussa. Tässä tapauksessa tuhon tuojana oli ilves.

Edelleenkin itärajamme takaa saapuu kauriita rajaloikkareina Suomeen. Laajaa yhtenäistä kantaa niistä ei kuitenkaan ole muodostunut.

Lisää siirtoyrityksiä

Sotien jälkeen ensimmäinen metsäkauriiden siirtoyritys tapahtui 1955, jolloin Kytäjän kartanon maille tuotiin Ruotsista aluksi tarhassa kasvatettavaksi neljä kaurista. Niistä ilvekset tappoivat kolme. Jäljellejäänyt karkasi, eikä sen kohtalosta ole tietoa.

Varsin vähän julkisuudessa on kerrottu 1970-luvun kaurisistutuksista. Inkoon saarelle siirrettiin keväällä 1971 kolme kaurista Ruotsista ja seuraavana vuonna kolme yksilöä Ahvenanmaalta. Aluksi eläimiä pidettiin aitauksesta, mutta jo 1972 vapautettiin osa. Myöhemmin osa siirrettiin mantereen puolelle. Pysyvää kantaa ei tästä siirrosta vielä syntynyt.

Perniön Teijoon tuotiin Lapista vuonna 1975 tarhattavaksi kaksi kaurista. Niistä toinen menehtyi ennen kuin samaan aitaukseen tuotiin kolme kaurista Ahvenanmaalta keväällä 1976. Vuoden kuluttua aitauksessa olleet eläimet laskettiin vapaaksi.

Nämä 1950–1970-lukujen siirtoistutusyritykset eivät johtaneet pysyvien kantojen muodostumiseen, Teijon istutustakin jouduttiin myöhemmin täydentämään, jotta orastava kannanalku olisi säilynyt elinvoimaisena.

Pysyvä kanta Pohjois-Suomeen

Vaikka itärajan takaa saapuneista vaeltajista ei maahamme ole pysyvää kantaa muodostunutkaan, toisin on tilanne Tornionjoen yli Ruotsista tulleiden kaurissiirtolaisten suhteen. Ensimmäinen varma havainto länsinaapurista saapuneesta yksilöstä tehtiin jo 1930-luvun alussa, mutta hyvinkin mahdollista on, että niitä tuli kyseisellä ja seuraavalla kymmenluvulla enemmänkin, mutta havainnoista ei laajemmin raportoitu. Kauris ei ollut rauhoitettu, joten sen ampuminen oli täysin laillista. Ja koirakuri pohjoisessakin oli noihin aikoihin vähintään yhtä huono kuin muualla Suomessa.

Viisikymmenluvulla länsirajan kaurishavainnoista alkoi tulla tietoja yhä enemmän. Saman vuosikymmenen lopulla Tornionjokilaaksoon katsotaan jo muodostuneen pienehkön pysyvän kauriskanta. Yksittäisiä vaelluksia tapahtui rannikkoa pitkin jopa Kokkolan tienoille. Pohjois-Suomen kanta on laajentunut niin suureksi, että pyyntilupia on vähäisessä määrin voitu myöntää vuodesta 1991 lähtien.

Laajamittaiset siirrot

Vuonna 1985 aloitettiin laajempi siirtoistutustoiminta, jota jatkettiin vuoteen 1993 saakka. Yhdeksän vuoden aikana uusille Etelä-Suomen elinalueille istutettiin yhteensä 167 eläintä.

Istutettavat eläimet pyydettiin Ahvenanmaalta tai Länsi-Lapista, siirtoja suoritettiin myös laskemalla vapauteen eläintarhoissa kasvaneita yksilöitä.

Kauriita istutettiin Uudenmaan Kirkkonummelle ja Lohjalle, Etelä-Hämeen Asikkalaan, Tampereen Teiskoon ja Hyvinkään Rajamäelle.

Suomen nykyiset kauriskannat ovat siis oikeastaan kolmea eri alkuperää. Osa kauriista on levinnyt maahamme Tornionjoen yli lännestä, pieni osa eläimistä on saapunut itärajan takaa ja maamme eteläosien metsäkauriskanta on siirtoistutusten tulosta.

Ulkonäkö ja lisääntyminen

Monissa kirjoissa metsäkauriin todetaan olevan maailman kaunein hirvieläin. Toteamukseen on helppo yhtyä, sillä kauris on siro, nopealiikkeinen ja sopusuhtainen. Säkäkorkeus on n. 70 cm ja pituus 0,9–1,3 metriä. Elopaino on 30 kg:n tietämissä, mutta se saattaa vaihdella huomattavastikin sekä ylöspäin että alaspäin. Metsäkauriit ovat kesäaikana punaruskeita, syys–lokakuussa kesäkarva vaihtuu harmahtavammaksi talvikarvaksi. Kauriskannoissa on välillä myös poikkeavan värisiä yksilöitä.

Vain uroksella on sarvet. Urokset pudottavat sarvensa vuodenvaihteen tienoilla. Uudet sarvet alkavat kasvaa välittömästi nahan peittäminä. Huhti–toukokuussa sarvikruunut ovat täysin kehittyneet.

Keväällä ja alkukesästä urokset perustavat reviirinsä. Keskimääräinen reviirikoko on viitisenkymmentä hehtaaria, mutta tiheän kannan alueilla koot voivat olla vain 10–15 hehtaarin luokkaa. Urokset merkitsevät elinpiirinsä selvästi. Tämä tapahtuu kuorimalla sarvilla reviirin rajalla kasvavista pensaista ja pienistä puista kuori pois. Samalla ne kuopivat etujaloilla maata paljaaksi. Merkintä suoritetaan myös sarvien välissä ja takajaloissa olevien hajurauhasten eritteillä. Vanhemmat urokset valtaavat parhaat reviiripaikat, jolloin nuoremmat uroot saavat lähteä muualla perustamaan omia kiima-alueitaan. Karkoitetut saattavat joutua vaeltamaan kymmeniäkin kilometrejä.

Uros ahdistelee naarasta voimakkaasti astumisen yh-teydessä. Kaurisalueilla voidaankin nähdä lähestulkoon ympyränmuotoisia renkaita, joiden kehältä ruohosto on kulunut kokonaan pois. Nämä noitapiireiksi kutsutut ympyrät syntyvät siten, että kauriit liikkuvat parittelun aikana kiihottuneina pientä kehää. Tällöin naaras ääntelee heikosti valittaen.

Muina aikoina sekä urokset että naaraat haukahtelevat kuin matalaääniset koirat tullessaan häirityksi tai aavistaessaan vaaraa. Kiimainen naaras saattaa päästää myös kolmiäänisiä vihellyksiä. Vasat puolestaan pitävät yhteyttä emoonsa käyttäen matalahkoa viheltävää ääntä.

Metsäkauriit tulevat sukukypsiksi 14 kuukauden ikäisinä. Naaraat synnyttävät tavallisesti kaksi, joskus kolme vasaa yhdeksän kuukauden tiineysajan jälkeen toukokuussa. Tällöin se karkoittaa edellisvuoden vasat pois luotaan.

Väriskaalaa riittää

Metsäkauriin vasan turkki on tavallisesti pohjaväriltään kauniin punertavanruskea ja siinä on vaaleampia ja tummempia pyöreähköjä laikkuja. Vasa on juuri se lastenkirjoissa ja sarjakuvissa kuvattu hellyttävän kaunis bambi. Aikuinen metsäkauris on tavallisesti laikuton, keväällä yleisväriltään punaruskea ja talvella turkin yleissävy on eriasteisen harmaa. Väripoikkeamia on kuitenkin varsin erilaisia.

Parikymmentä vuotta sitten olin jahdissa Saksassa, kun isäntäni Fritz Buchholz alkoi äkkiä ääni kiihtymyksestä väristen nykiä minua hihasta ja kysellä näenkö kauempana täysin mustan kiiltäväkarvaisen kaurisuroon. Hän kehotti minua ampumaan sen heti, jos saan sen kunnolla kiikarin ristikkoon. Sydän pamppaillen suoritetun varovaisen lähestymisen jälkeen sain tähtäinristikon hiusjuovien keskipisteen pysymään aivan eläimen etulapojen takana ja samassa koukistin liipaisinsormeani.

Laukauksen jälkeen kauris otti kunnon ritolat. Isäntäni oli seurannut tapahtumaa isolla katselukiikarilla ja saattoi vain kertoa, että laukausäänen kuullessaan eläin säpsähti ja lähti sitten silmänräpäyksessä täydellä vauhdilla suuntana viiden metrin päässä odottava, yli kaksimetristä maissia kasvava pelto.

Olin kuitenkin sitä mieltä, että kaiken piti ampumishetkellä olla kohdallaan, joten vaadin kauriin lähtöpaikan lähempää tarkastelua. Ei sieltäkään löytynyt pienintäkään merkkiä katkenneista karvoista, verestä puhumattakaan. Tuskaani lisäsi Fritz, joka tuon tuostakin kiroili ääneen ja kertoi, että tuskin pääsen enää koskaan elämässäni vastaavanlaista kiiltävän täysmustaa yrittämään. Olin kuitenkin sitä mieltä, että kaiken piti olla kohdallaan ja toivoin, että haemme lisää väkeä paikalle, jonka jälkeen kammataan ketjuna viereinen maissipelto oikein kunnolla. Fritz oli varma, että ei sieltä mitään löydy, kyllä hän olisi osumisen kiikarillaan havainnut.

Lisävoimia kuitenkin haettiin. Miesten saavuttua paikalle aloitimme etsinnän. Operaatio päättyi kuitenkin lyhyeen, sillä ampumani musta komeus löytyi pellosta. Se oli juossut yli 60 metriä sydänlaukauksen jälkeen.

Iltajahdin päätteeksi poikkeuksellisen kauriin kaatamista juhlittiin joukolla paikallisessa ravintolassa niin perusteellisesti, että aamulla useammallakin oli orastavaa päänsärkyä. Mustan kauriin ampumisesta seuraava pääkipu on kuitenkin pientä verrattuna siihen, mitä valkoisen kauriin ampumisesta kerrotaan olevan seurauksena. Todettakoon, että valkoinen kauriskaan ei mikään maailmansensaatio ole, vaan niitä nähdään aina silloin tällöin. Paljon mustia (eli melanistista) harvemmin niitä kuitenkin tavataan.

Elämäni erikoisimman ja mieliinjäävimmän kauriin olen kuitenkin tavannut Viron Haapsalussa kesällä 1991. Ajoin yhdessä liittomme silloisen puheenjohtajan Paavo Ruusuvuoren sekä Eesti Jahimeeste Seltsin puheenjohtajan Rein Soitjan ja toiminnanjohtajan Anti Levandin kanssa illansuussa peltoalueen laitaan, josta meidän jokaisen oli tarkoitus siirtyä omaan passitorniinsa odottamaan iltahämärissä pellolle saapuvia eläimiä. Kun nousimme autosta, Rein havaitsi kahdensadan metrin päässä jotakin eriskummallista. Näky oli kerrassaan uskomaton, sillä siellä seisoi kaurisnaaras, jonka pää puoleenväliin kaulaan saakka oli puhtaanvalkoinen ja lisäksi sillä oli molemmissa kyljissään suuri munuaisenmuotoinen valkoinen laikku. Muutoin eläin oli punertavanruskea. Eläin seisoi viidenkymmenen metrin etäisyydellä peltosaran halki kaivetusta syvästä ojasta. Päätin, että yritän päästä lähemmäksi, kiersin hyvin kaukaa pellon toisen puoliskon kautta kauriin taakse ja lähestyin sitä ensin puolikyyryssä ja lopulta ryömien. Pääsinkin ojan toiselle puolelle, mutta ojasta kasvavat horsmat ja ohdakkeet estivät näkyvyyden, joten ainoa mahdollisuus oli päästä varovasti ojaan, ja yrittää saada ase ääneti ojanpenkalla kasvavan heinikon lomaan kunnolla. Eihän se onnistunut, ojan reuna oli paljon kuvittelemaani jyrkempi ja pohja kostea, joten pudotessani kuuluva lurpsahtava ääni varoitti kaurista uhkaavasta vaarasta ja se katosi pikavauhtia paikalta.

Vastaavantyyppisiä osittain valkoisia kauriita on myös joidenkin metsästysmuseoiden ja luonnontieteellisten museoiden kokoelmissa täytettyinä. Suomessa poikkeavan värisiä metsäkauriita ei toistaiseksi ole tavattu, mutta aivan varmaa on, että tulevaisuudessa sellaisia ilmaantuu meikäläisillekin riistamaille.

Ravinto

Kauriit syövät ruohoa, heinää, orasta, marjanvarpuja, terhoja, lehviä, silmuja sekä juureksia. Kesäaikaan ravintoa on riittävästi tarjolla, mutta talvisin saat-taa tulla runsaan lumen aikana vaikeuksia. Pienikokoisina kauriit eivät välttämättä ulotu syötäväksi kelpaaviin oksiin, ja hankikeleillä saattaa tuottaa ongelmia myös kaivaa ravinnoksi orasta, mustikanvarpuja tai kanervia. Runsaslumisina talvina osa kauriista menehtyykin ilman ruokintaa nälkään tai joutuu huonokuntoisina kettujen ja ilvesten suuhun.

Kauriit saattavat syödä myös havupuiden silmuja.

Iänmääritys

Saaliiksi saadun metsäkauriin iänmääritys on varminta tehdä hampaiden perusteella. Ensimmäisenä syksynä vasalla on vain viisi poskihammasta jokaisessa leuanpuoliskossa. Näistä kolme ensimmäistä ovat maitohampaita. Yksivuotiaana vasalta putoavat maitohampaat, jotka korvautuvat pysyvillä hampailla. Samalla puhkeaa kuudes poskihammas.

Täysikasvuisella eläimellä on siten kuusi poskihammasta jokaisessa leuanpuoliskossaan, lisäksi kummassakin ala-leuanpuoliskossa kolme etuhammasta ja yksi kulmahammas. Joskus harvoin kulmahampaita saattaa olla myös yläleuoissa. Hampaiden kuluneisuusaste on yksi johtolanka aikuisen kauriin iän määrittelemiseksi. Tällöin vertailukohtana on kuitenkin oltava sellaisen eläimen leukaluunäyte, jonka ikä tiedetään hyvin tarkkaan. Hampaat kuluvat käytännöllisesti katsoen loppuun eläimen ollessa kymmenvuotias.

Iänmäärityksessä voivat olla avuksi myös eläimen paino ja ruumiinrakenne.

Metsäkauriin tulevaisuus Suomessa

Viisi vuotta sitten ennustin, että kahden vuosikymmenen kuluttua kauriiden kokonaissaalismäärä ylittää meillä vuotuisen valkohäntäpeurasaaliin määrän. Vieläkään en ole valmis pyörtämään ennustustani. Uskon edelleenkin vakaasti, että kauriskannat runsastuvat todella nopeasti niiden riistanhoitopiirien alueella, joissa lunta ei ole normaalitalvina erittäin runsaasti. Kaurisydinalueen rajana tullee siis olemaan Vaasa–Lappeenranta –linja. Muuallakin kauris levittäytyy, mutta sen menestyminen riippuu paljolti talviruokinnasta.

Kauriskantojen menestymiseen vaikuttaa myös ilvesten ja kettujen määrä. Ilves ottaa kauriin ateriakseen suhteellisen nopeasti. Kettu ei terveelle täysikäiselle kauriille mahda mitään, mutta aivan nuoret vasat päätyvät repolaisten suihin hyvin usein.

Uskallan ennustaa myös sen, että kauris tulee herättämään kovasti keskustelua. Osa metsänomistajista ei halua suin surminkaan kaurista omille mailleen taimivahinkovaaran vuoksi. Niitä peläten tuottajajärjestö vaati jo kymmenen vuotta sitten, että kaurista tulisi saada metsästää kautta koko vuoden eli lajia olisi tarkasteltava lähinnä pelkästään vahinkoeläimenä. Tuottajajärjestöjen ja metsästäjäjärjestöjen yhteisen neuvottelun jälkeen esitys kuitenkin peruttiin.

Metsäkauris tulee todennäköisesti jakamaan myös metsästäjäkunnan mielipiteitä. Osa tulee olemaan sitä mieltä, että kaurista ei riistamaillamme tarvita sotkemassa perinteisiä jahtikuvioita. Osa metsästäjistä tulee pitämään kaurista erittäin tervetulleena lisänä metsästettävään riistalajistoomme. Itse kuulun tuohon jälkimmäiseen ryhmään. Kymmeniä kauriita eri maissa metsästäneenä tiedän kokemusten perusteella, että metsästystavat ovat hyvin mielenkiintoista. Kaurisjahdit jatkavat myös metsästysaikaa merkittävästi, onhan pukkien metsästäminen sallittua toukokuun puolivälistä kesäkuun puoliväliin. Kauriin passittaminen keväisenä tai varhaiskesäisenä iltana tahi aamuvarhain on hieno kokemus.

Kauriin liha on myös erinomaisen maittavaa. En tunne ainokaistakaan kauriinlihaa maistanutta, joka ei olisi kehunut makua erinomaiseksi. Kun kauriinmetsästäjän on mahdollista vielä saada hienoja trofeita, jotka eivät edes vie suurta tilaa, kauris tulee rikastuttamaan metsästystämme ja metsästyskulttuuriamme suuresti.

Juha K. Kairikko